3.11.2017

Tuntematon sotilas on nykypäivän Kalevala




Olin elokuvissa katsomassa entisen historianopiskelijan Aku Louhimiehen tulkintaa Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta. Ensinnäkin hatunnoston paikka; kuka uskaltaa edes lähteä tulkitsemaan sellaista ikonista teosta kuin Tuntematon. Louhimies on kunnianhimoinen mies ja halusi kiivetä Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin kanssa saman kaapin päälle. Onnistui siinä tavoitteessaan. Olen ihan tyytyväinen; itsenäisyyspäivän elokuvallinen kotiohjelmani monipuolistuu kolmanneksella.


Elokuva on erilainen kuin muut versiot muutamassa seikassa: Lehdon fanit pettyvät katkerasti. Tämä kiusattu hahmo on ohuttakin ohuempi, olisi voinut jättää pois kokonaan. Louhimiehelle rooli ei viesti mitään. Rokan vaimon rooli on niin ikään ohutta tuijottelua. Rokka ja vaimo ovat elokuvassa epätasapari, liian näytelty suhde. Että on vaikea luoda uskottavaa naisfiguuria sodan maailmaan. Myöskään punakapinallisen torpparitaustan omaavan, kansan rakastaman Koskelan rooli ei ole puhutellut urbaania Louhimiestä. Hän jättää hyvästit sisällissodalle, kuka sitä enää jaksaa kantaa nuorille tarjolle. Ei liioin vanhanaikaiseksi jäänyt naistennaurattaja Rahikainen innosta tasa-arvoisen koulutuksen käynyttä Louhimiestä. Kuinka monta kertaa Rahikainen on synnyttänyt nauranremahduksia yleisössä, mutta ei enää. Sen sijaan Louhimies on romantikko; vahvan sosiaalisen omantunnon omaava, punasteleva Hietanen on yllättävän tuore, poikamainen. Hyvä, että joku muistuttaa, että kuvatut sotapojat olivat niin nuoria, vähän maailmaa nähneitä poikasia.

Parhaan roolin on elokuvassa saanut Eero Aho Rokkana. Selvästi Louhimiestä on innoittanut nimenomaan Rokka-tarina. Häneen on panostettu, hän on elokuvan tukipylväs, hänen ympärilleen rakentuu yli puolet elokuvasta. Eikä ihme, menetetyn ja ikävöidyn Kannaksen maanviljelijä, suorasuu, omilla jaloillaan seisova, tovereista huolta pitävä, rehti isänmaallinen mies, joka ei herroja kumartele. Voiko parempaa ihannemiestä löytääkään. Yliaikainen suomalainen mies. Eläköön hän, tuumii Louhimies. Ja hyvin elääkin. Kantaa koko elokuvaa.

Viimeistään tämän Louhimiehen päivityksen jälkeen voidaan se nähdä: Tuntemattomasta on tullut 2000-luvun Kalevala. Ja Rokka on saanut itseoikeutetusti Väinämöisen roolin. Molemmissa asuu muinainen suomalaiskarjalaisuus, arveltu viisaus ja voima, kivijalka kaikelle sille (miehiselle) todellisuudelle missä olemme nyt, Suomelle.  

16.7.2017

Naurattais jos ei hävettäis: Laura Kolben avoin arvio toimittaja-äidistään - ja itsestään



Aloitin kesälomani siirtymällä Lappiin ja lukemalla ensitöikseni Helsinki-keskeisen kirjan toimittaja Pirkko Pii Kolbesta (1932‒2008). Julkaisu antaa paljon ajattelemisen aihetta. Muistan tapaamiseni jo eläköityneen Pirkko Kolben kanssa; terävä ja suora katse, viipyilevä hymy kuin monalisalla, lämmin kädenpuristus. 
 
Kollegani Laura Kolbe on tullut äitiinsä ainakin siinä, että sana on hallussa. Teos on kerronnallisesti juokseva, informatiivinen ja temaattisesti monikerroksinen, paikoin hyvinkin intiimi, mutta ensisijaisesti se on yhteiskuntahistoriallinen arvio 1950‒80-luvun Suomesta. Teoksen juonellinen tulokulma on erittäin kiinnostava ja tervetullut: tekstissä pohditaan yhden henkilön elämänhistorian kautta rouvan, äidin ja toimittajan roolien muutoksia, yksilön paikkaa suuressa rakennemuutoksessa, työn ja perheen yhteensovittamista ja ihmissuhteita. 

Sen lisäksi, että kirja on kertomus Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien toimittaja Kolbesta, se on kertomus myös itse kirjoittajasta, professori Kolbesta. Teoksellaan ammattitutkija Laura astuu ulos omasta tiukasta roolistaan akateemisena kirjoittajana, rohkeana ja uhmakkaana kuin äitinsä ikään. Samalla tavalla kuin astuessaan julkisesti poliittiseen toimintaan, Laura murtaa omaan ammattirooliinsa liittyviä ennakkoasenteita, -luuloja ja kahleita. Kirja on tunnustuksellinen ja siten uraauurtava: vaikka perhehistoria, psykohistoria ja tunnehistoria ovatkin hyväksyttyjä tutkimussuuntia nykyajan kansainvälisessäkin historiantutkimuksessa, julkisen ja henkilökohtaisen (yksityisen) rajan itsereflektointi ja häivyttäminen on edelleenkin harvinaista ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ammattilaiselle ei-suotavaa.  Historiantutkijat avaavat kyllä mielellään ja joskus sensaationhaluisestikin toisten, menneisyyden ihmisten sielunmaisemia, mutta eivät juuri koskaan avoimen paljaasti omia lähtökohtiaan ja kirjoittamisensa motiiveja.

Erityisesti tekstistä nousee kaksi teemaa ylitse muiden: häpeä omasta taustasta ja urbaanin, perinteestä vapaan itsenäisen elämätavan rakentaminen. Kummankin teeman osalta kirjoittaja osuu tutkimuksellisesti valtavan haastaviin kipukohtiin. Voiko ihminen elää ’perinnöttömänä’? Kirjan vastaus on, ettei voi. Toimittaja Kolbekin palasi ikäännyttyään Riihimäen takakasarmeille, lapsuutensa maisemiin, vaikkei koskaan avautunutkaan edes tyttärelleen sitä kauemmasta torpparikulttuurisesta taustastaan. Suomalaisten häpeä maalaisuudesta, varsinkin köyhästä maalaisuudesta on yhä tabu keskiluokkakertomuksissa. Aihepiirin nostaminen esille on Lauralta jälleen uusi avaus, jonka jatkotyöstäminen on lähes vääjäämätöntä, niin herkullinen asetelma on.

Työväenliikekertomuksissa köyhä maalaisuus sen sijaan kuuluu olennaisena osana juoneen. Kun luetaan esimerkiksi K.A. Fagerholmin, Martta Salmela-Järvisen tai vaikkapa Veikko Helteen muistelmia, ne kertovat sosiaalisen nousun samalla tavalla: Mitä köyhempi tausta, sitä hyväksyttävämpi ja kirkkaampi kruunu työväenorganisaatioissa. Vielä 1990-luvun alussa akateemisesti koulutettuja ja porvaritaustaisia katsottiin karsaasti ammatillisen työväenliikkeen johdossa. Proletaaritaustan ihannointi oli huipussaan etenkin työväenliikkeen niin sanotulla yhtenäisyyden kaudella (- se mikään yhtenäinen ollut!) eli vuosina 1899‒1917. Kuvaavasti porvaristaustaiset, sosialismista innostuneet akateemiset henkilöt (kuten Väinö Voionmaa) saivat raipasta ja lujasti: heitä ei hyväksytty proletaarisessa Helsingin piirissä edes kansanedustajaehdokkaiksi. Vasta sisällissota avasi heille mahdollisuuden maltillisen sosialidemokratian riveissä.

Ei köyhyys synti ole, mutta kyllä se hävettää. Näin sanoo jo sananlaskukin. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että köyhyyden kokemus haavoittaa ihmistä, tekee hänestä aran, omasta mielestään epäonnistuneen ihmisen, se antaa lapsille ja nuorille muita heikommat mahdollisuudet elämän valintoihin, tarjoaa niukasti elämän taisteluissa tarvittavaa pääomaa, ja mikä kauheinta, sen on tutkittu periytyvän, se leimaa, ja se haisee. Ei siis ihme, että sosiaaliseen nousukiitoon päässeet kieltävät osattoman menneisyytensä. 

Meitä ammattilaisia on usein naurattanut sukututkimushankkeet, jotka lopetetaan heti, kun ensimmäinen avioton äiti, irtolainen tai rikollinen löytyy suvusta. Hymyä piisaa myös siitä, miten valikoiden amatöörit voivat tehdä sukunsa tutkimusta: vain elämässä onnistuneet nostetaan esille. Kaiken tämän ronkkimisen taustalla on häpeä epäonnistumisista ja halu löytää onnistumisen kertomuksia, suurmiehiä ja -naisia. Jos niitä ei löydy, ne keksitään. Mutta kun menneisyyttä ei voi muuttaa eikä synnyinperhettään valita, kaikki se häpeä on aivan turhaa, siis aivan turhaa.  Varmaan auttaisi, jos kirjoittasi häpeän auki, helpottaisi taakkaa. Ottakaa mallia professori Kolbesta.

Kesälukemistoksi suosittelen:
Laura Kolbe: Nykyajan nainen. Pirkko ”Pii” Kolbe ‒ äiti ja toimittaja. Kirjapaja. Helsinki 2017. .

PS. Vielä tähän loppuun VALTAVA KIITOS kaikille ystäville ja kollegoille muistamisesta merkkipäivänäni. Olen aivan otettu Rohkea kynä -teoksesta (toim. Oona Ilmolahti ja Sinikka Selin). Kirja on vapaasti ladattavissa Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran sivuilta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166712

Rentouttavaa kesää kaikille!

13.5.2017

Muistoni Mauno Koivistosta




Eilen saimme suru-uutisen presidentti Mauno Koiviston (19232017) kuolemasta. Se kosketti syvästi meitä monia suomalaisia, jotka äänestämällä osallistuimme johtajakeskeisen kekkoslandian ajan päättymiseen ja uuden demokraattisemman Suomen syntymiseen 1982. Usein toistetaan, kuinka Neuvostoliitto eli kohtalokasta muutoksen aikaa 1980-luvulla, mutta niin teki myös Suomi. Ennen muuta poliittinen ilmapiiri keveni suuren johtajan Urho Kekkosen siirryttyä syrjään.

Itselleni tuo vuosi 1982 on ollut monella tavalla merkittävä käänne; valmistuin historian maisteriksi, menin naimisiin, sain työpaikan, otimme asuntolainan ja täytin 25 vuotta. Kevyt ja ihana opiskeluaika oli päättynyt ja alkoi aikuisen arki. Tämän henkilökohtaisen murrosvuoden alkuun liittyi Mauno Koiviston valinta tasavallan presidentiksi. Ei vain oma elämäni, vaan koko Suomi kansakuntana ja demokratiana oli astumassa uudelle aikakaudelle, jonne tähdättiin suurin odotuksin ja luottavaisin mielin.

Olen merkinnyt tuonaikaiseen kalenteriini "26.1. Koivistosta pressa!" ja "27.1. Pressan juhlallinen vakuutus" ja "28.1. Päivin kanssa linnassa kirjoittamassa onnittelut pressalle".

Sosiaalidemokraattisen Mauno Koiviston nousu kansakunnan kaapin päälle oli suuri tapaus työväenliikkeelle, mutta myös paljon yleisemmin suomalaiselle parlamentarismille. Kansakunta koki Manu-ilmiön, kansanliikkeen uuden avoimemman yhteiskunnan ja politiikanteon puolesta. Manu yhdisti kansaa vaikka tulikin vasemmalta. Kaikki häntä edeltävät presidentithän olivat poliittisesti oikeistosiivestä.

Muistan sen hurman, jonka karismaattisen Koiviston valinta presidentiksi sai aikaan ikäistenikin eli vähän yli parikymppisten nuorten joukossa. Asuimme tuolloin Kruununhaassa Meritullinkatu 9:ssä eli kivenheiton päässä presidentinlinnasta. Lähdimme ystäväni, naapurissa SYL:n Rauhankadun kämpässä asuneen Päivi Ojasen (Teutarin) kanssa riemuisan touhukkaina presidentinlinnaan, minne oli avattu onnittelukirja. Me "historian ammattilaisina" tunsimme historian siipien suhinan ja halusimme olla siinä suhinassa läsnä huutamalla paikalle tulleelle uudelle presidentille isoon ääneen muun hurraavan joukon mukana: "Hyvä Manu! "Hyvä Manu! "Hyvä Manu!"... Tunnelma oli riehakas ja valtavan onnellinen. Suorastaan itkin onnesta ja uuden odotuksesta.

Sittemmin olin useamminkin tilaisuuksissa, joissa presidentti Koivisto oli läsnä. Kolme tapausta on jäänyt mieleeni. Vuonna 2000 tulin palkituksi Väinö Tanner Säätiön mittavalla tunnustuspalkinnolla. Juhlaillallinen oli Kämpissä ja minut oli plaseerattu Koiviston oikealle puolelle. Alussa juttelu meni historian teemoissa ja olin helpottunut, että presidentti oli historian ystävä ja tuntija. Loppuillasta Koivistoa kiinnosti enemmän kansantaloudelliset kysymykset ja kiemurtelin vähän tuolillani, kun en aina ymmärtänyt hänen koukeroista pohdiskeluaan, vaikka olinkin mieheni kautta jo tutustunutkin länsisuomalaiseen ajatuksenjuoksuun. Olin sikälikin vähän tukalassa tilanteessa, että Koiviston pitkät jalat nojasivat hänen huomaamattaan minun jalkojani vasten; tuolit olivat varsin lähellä toisiaan. Telle eli rouva Koivisto pelasti minut alkamalla patistaa Manua kotia. Tämä ei heti halunnut lähteä varsinkin kun hän sai keskustelukumppanin paikalla olleesta kansantaloustieteilijästä.

Toisella kerralla samainen Väinö Tanner Säätiö järjesti laivamatkan Tallinnaan, jonne meidät palkitutkin oli kutsuttu. Presidenttipari Koivistokin oli matkalla mukana ja Tallinnassa seurue tapasi presidentti Toomas Hendrik Ilveksen sekä muuta Viron johtoa. Matkan aikana käydyt keskustelut ja esitykset kulkivat yleisellä poliittisella tasolla ja erittäin lämpimässä hengessä. Se, miksi erityisesti muistan matkan on se, että presidentti Koivisto matkusti vironlaivalla humalaisten suomalaisten seassa laivan hikisessä tungoksessa. Katsoin sitä vähän kauhistuneena. Presidentillisyys teki kuitenkin sen, ettei nähdäkseni kukaan tullut örisemään jo ikääntyneelle presidentille. Koivisto oli tietyllä tavalla vaatimaton ja arkinen. Näin häntä yliopistolaisena ja krunikkalaisena usein kävelylenkillä. Joku muu presidentti olisi varmaan piiritetty vironlaivalla turvamiehillä ja hovilla, Koivisto ei. Hän oli tullut tavallisen kansan parista, mikä näkyi hänen suhtautumisessaan erilaisiin ihmisiin.

Kolmas muistoni liittyy Tamminiemen museon avaamiseen remontin jälkeen maaliskuussa 2012. Kalenterissa on merkintä "29.3. Tamminiemen avajaiset: paikalla neljä presidenttiä!" Tilaisuus oli totisesti historiallinen, sillä läsnä oli sekä Koivisto, Ahtisaari, Halonen että Niinistö. Koivisto oli vielä tuolloin ikäisekseen hyvänoloisen näköinen. Hän jutteli siellä aktiivisesti. Ajattelin silloin, että kyllä Suomi on avoin maa, ja että Koivisto oli lunastanut hiljaisella työllään lupauksensa tehdä Suomesta demokraattisemman maan. Presidenttiä saattoi lähestyä jokainen kansalainen. Muistelin myös silloin, että keväästä 1982 oli kulunut tasan 30 vuotta ja oli hienoa nähdä presidentti Koivisto siinä vielä niin hyväkuntoisena, karismaattisena Manuna ja Telle niin tomerana ohjastajana.

Kiitos presidentti Mauno Koivisto ja hyvää matkaa tähtipölyyn.