2.2.2014

Constructing the idea of Karelia – once again



First of all I would like to wish a successful and happy year 2014 to all!
Aluksi toivotan kaikille menestyksellistä ja onnellista vuotta 2014!

I. In English
II. Suomeksi

I. Eager and prolific researchers of the Joensuu Campus (at the University of Eastern Finland) have produced a new and challenging work dealing with the transnational  Karelia. The editor of the collection, the Director of the Karelian Institute Pekka Suutari has named the collection “Karjala-kuvaa rakentamassa” (Constructing the image of Karelia), but maybe more apt name should be “Many interpretations of Karelia”. The volume has been published by the highly ranked Finnish Literature Society (SKS). 

Many monographs and articles on the Karelia issue have been published before,  but the borderland still is a very current and fruitful research subject also for new academic generations. The renaissance of regional  politics of the EU after the 1970s have increased the number of regional studies at European universities and the interest in Karelia has strengthened as well. The Karelian Institute focusing on Finnish-Russian  border and cultural issues was established in 1971 at the University of Joensuu (presently the University of Eastern Finland, UEF) and  the Aleksanteri Institute for Russian studies at the University of Helsinki in 1996. More over, UEF opened a Centre of Russian and Border Studies (VERA) in 2013. So, Karelia will also in the future be an important research topic and focus area at UEF.

The authors of the volume have mainly used previously known sources but asked new questions, used fresh approaches and made interesting interpretations which offers many refreshing views on the historical places and spaces of the Russian and Finnish Karelia. Karelia has been seen in the articles from the three viewpoints;  as cultural experiences, languages and multifaceted regional histories.  The authors of the introduction have underlined that Karelia has been reconstructed over and over again through the daily discursive discussions, and that the texts in question are parts of the broader ‘history culture’ of Karelia. 
The collection is an interdisciplinary (produced in the terms of history, ethnology, folklore and literature, religion, music and language studies) work,  by authors from the university towns of Joensuu, Helsinki and Oulu in Finland, Tallinn in Estonia and Petrozavodsk in Russia.

The authors of the articles are wellknown specialists of the Karelian issues: Professor Seppo Knuuttila, Researcher of literature Jaan Õispuu, Director of the Regional Carelicum Museum, Ethnologist Tarja Raninen-Siiskonen, Lector Raija Pyöli, Professor Tapio Hämynen, Historian Kati Parppei, Planner Tiina Juurela, Historian Olga Iljuha, Historian Yury Shikalov, University lector Niina Kunnas, Researcher of literature and language Denis Kuzmin, Professor Marjatta Palander, Professor Pekka Zaikov, Philologist Milla Uusitupa, Professor Kimmo Katajala, Specialist of Karelian language Timoi Munne, Historian Ismo Björn, Professor Pekka Suutari and Professor Maria Lähteenmäki

See more details: Karjala-kuvaa rakentamassa. Toim. Pekka Suutari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1389. Helsinki 2013. 453 s. Price 39 e: https://kirjat.finlit.fi/


Karjala-kuvaa rakentamassa - jälleen kerran


II. Innokkaat ja tuotteliaat Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen tutkijat ovat julkaisseet Karjalan ystävien iloksi uuden teoksen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arvostetussa tutkimus-sarjassa. Kirjan toimittaja, Karjalan tutkimuslaitoksen johtaja Pekka Suutari on nimennyt artikkelikokoelman "Karjala-kuvaa rakentamssa", mutta yhtä hyvin otsikko voisi olla 'Monitulkintainen Karjala'.  

Karjalasta on kirjoitettu paljon sekä monografioita että artikkeleita, mutta silti alati ajankohtainen ja tutkimuksellisesti hedelmällinen aihe, ylikansallinen Karjalan alue, kiinnostaa aina vain uusia tutkijaikäpolvia. Karjala-tutkimus on kasvanut muun aluetutkimuksen vanavedessä etenkin 1970-luvulta lähtien, jolloin EU:n uusi aluepolitiikka valtasi alaa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Kuvaavasti Karjalan tutkimusinstituutti perustettiin silloiseen Joensuun yliopistoon 1971 ja Venäjä-tutkimukseen keskittynyt Aleksanteri-intituutti 1996 Helsingin yliopiston yhteyteen. Viime vuonna, sylksyllä 2013, Itä-Suomen yliopiston yhteyteen avattiin Venäjä ja raja tutkimuskeskus (VERA). Kuten näistä instituuteista jo voidaan päätellä, Karjala-tutkimus tulee jatkossakin olemaan Itä-Suomen yliopiston yksi painoalueista.

Käsillä olevan kokoelman kirjoittajat ovat hyödyntäneet artikkelissaan pääosin jo aiemmin tunnettuja lähteitä, muta kysyneet niiltä uusia kysymyksiä ja käsitelleet aiheitaan uusista, virkistävistä näkökulmista. Teoksen kolme painopistettä ovat Karjalan historioissa, kielissä ja kulttuureissa. Kirjan johdannon kirjoittaneet korostavat, että tekstit ovat osa laajempaa Karjalan historiakulttuuria, ja että Karjalaa tuotetaan aina vain uudelleen arkipäivän diskursiivisessa puhunnassa. Teos on monitieteinen (historia, kansatiede, kansanperinteen ja kirjallisuuden tutkimus, uskontotiede ja musiikin tutkimus sekä kielitieteet). Kirjoittajat ovat sellaisista yliopistokaupungeista kuin Helsinki, Joensuu, Oulu sekä Petroskoi ja Tallinna.

Kirjailijakaartiin kuuluu lukuisia Karjala-tutkimuksen tunnettuja nimiä: Professori Seppo Knuuttila, kirjallisuudentutkija Jaan Õispuu, kansatieteilijä Tarja Raninen-Siiskonen, lehtori Raija Pyöli, professori Tapio Hämynen, Historiitsija Kati Parppei, suunnittelija Tiina Juurela, historioitsija Olga Iljuha, historioitsija Yury Shikalov, yliopistolehtori Niina Kunnas, kulttuuri- ja kielitieteilijä Denis Kuzmin, professori Marjatta Palander, professori Pekka Zaikov, kielitieteilijä Milla Uusitupa, professori Kimmo Katajala, karjala-kielen tutkija Timoi Munne, historioitsija Ismo Björn, professori Pekka Suutari and professori Maria Lähteenmäki.

Katso lähemmin: Karjala-kuvaa rakentamassa. Toim. Pekka Suutari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1389. Helsinki 2013. 453 s. Hinta 39 e: https://kirjat.finlit.fi/

27.11.2013

My name is North, Far North




This week started for me in a very Arctic way and I don't mean the cold winds and snow which have reached also Helsinki during the last weekend. On Monday I participated in the meeting of the Advisory Committee of Arctic Region in the House of Estates situated in the heart of Helsinki. The main task of the members of Committee appointed by Finland's Prime Minister Jyrki Katainen is to follow, comment, evaluate and support the purposes and measures addressed in Finland's Arctic Strategy 2013. The Committee contains three kinds of delegates: 

1) officials of all ministries, 2) representatives of private business, civic organizations and northern municipalities, 3) and ten specialists working at universities and research centers. I suppose that I had a double role; as a professor and specialist of Arctic social, cultural and historical issues, and as a Lapland-born citizen who is living in Helsinki and working at the University of Eastern Finland. At least I have a nationwide view to the issues in question.

On Tuesday I continued my Arctic path and participated in the meeting of the Arctic Society of Finland which has been established last year. That meeting took place in the Finnish Institute of International Affairs (FIIA) in Helsinki. The most exciting moment of the session was the publication of the logo of our Society: The logo contains a symbolic blue A and black Polar Circle around it. In addition we heard two presentations; the Arctic Ambassador of Finland Hannu Halinen opened the main lines of Finland's new Arctic Strategy 2013. He stressed that we do have many challenges and much work to do before we will achieve the goals which Finnish Government (with the strong support of the President) has set to authorities, reference groups and researchers.

After Halinen's presentation, PhD Harri Mikkola from the FIIA gave a slightly cynic view on the recent position of Finland in the global Arctic playground. Because we are not a shore state of the Arctic Ocean, our fate will be to catch only tiny crumbs from the table set of The Bigs, that is to say, the most aggressive Norway, new energy sources searching Russia and Arctic Canada. Maybe, after 20-30 years, Finland has a good position as a connector - but we will get this niche possibility only if we are working in a very proactive way.

From my expert point of view, I would say that our present strategies and plans dealing with the Northern/Arctic regions have, so far, not emphasized enough - on the changing living conditions and wellbeing of local peoples in the North facing global and increasing demands for natural resources. It is also unclear to regional actors how they will benefit from all these new efforts and developments. If the  huge multinational companies which are already present in Lapland (mines), strengthen and broaden their activity, will Lappish peoples - but also Finland as a state - loose the possibility to define what is good for us and what is undesirable for our unique environment, and our cultural and historical values as well.

So, let's be more active and take apart discussions on the European and Finnish Arctic before it is not too late!


See the Finland's Arctic Strategy and discussions: www.arcticfinland.fi

Join to the Arctic Society of Finland here: www.arktinenseura.yhdistysavain.fi


14.10.2013

Peer reviewt eli vertaisarvioinnit tuhoavat luovuuden


 

 

Yliopistomaailmassa pinnan alla muhinut kapina alkaa saa saada jo kirjallisia muotoja - kuten tämän blogin - niin sanotussa vertaisarviontikritiikissä. Jokainen tieteelliseen julkaisuun tuleva akateeminen kirjoitushan, kuin myös hankehakemus, päätyy ulkopuolisten arvioitsijoiden pöydille ja saa näiltä tuomionsa; myönteisen tai vielä myönteisemmän palautteen tai hylkäyksen. Suomen Akatemian hauissa hylkäystä seuraa numeraalinen arvio 0-6, missä 6 tietää lottovoittoa. Harmaalla rajapinnalla kuljetaan, kun saat arvosanaksi 5: toisinaan se on voittoluku, toisinaan se taas tarkoittaa samaa kuin 0. Sille, miksi 5 välillä voittaa, toisinaan häviää, ei ole mitään järkevää perustetta, kohtalon ratkaisee vain loppuraadin mielipiteet ja koulukunta. Tässä suhteessa 0-6 asteikko on teennäinen koriste. Yhtä hyvin rahoituspäätöksen variaatio voisi olla proosallisesti KYLLÄ-EI, sillä ne minimaaliset perustelut sille, miksi hakija ei saanut 6:sta, voivat todellakin olla ulkoavaruudesta.

 

Näin siksi, että niin sanotun vertaisarvioinnin antaneet, useimmiten ulkomaiset tutkijat, saattavat edustaa täysin eri tutkimusaloja hakijan kanssa. Vertaisarviointi on käytännössä osoittautunut olevan vain akateemisen tutkinnon tasolla, ei osaamisen tasolla. Kun kyselet perään ja moitit, ettei hankettasi ole arvioineet kyseisen alan asiantuntijat, vaan randomina otetut tutkijat, niin toimikunnan edustajat tai asiaa hoitavat viittaavat vain asiantuntijavaltaan. Koska arvioitsijoita voi olla neljäkin, on tulos aina kompromissi, mikä on vihoviimeinen kriteeri korkean akateemisen tutkimuksen arvioinnissa. Se on yksinkertaisesti tuhon tie, sillä keskiverto katkoo kaulat kaikelta erilaiselta, luovalta, omintakeiselta, innovatiiviselta ja tukee jo aiemmin testattuja, varman päälle tehtyjä suunnitelmia. Joka väittää toisin, voisi tutustua esimerkiksi Suomen Akatemian viime vuosina rahoittamien projektien teemoihin.

 

Miten tämä ikäväksi ja hedelmättömäksi käynyt valintamekanismi korjattaisiin? Ohjeeni on, että poistetaan ryhmäarvioinnit; ne eivät johda muuhun kuin keskivertoon ja kompromissiratkaisuihin. Otetaan arvioitsijaksi vuosittain yksi asiantuntija kutakin hanketta kohden. Silloin toiminta on läpinäkyvää; kyseisen asiantuntijan taustat, kytkökset ja koulukuntapiirit tunnetaan ja arviot ovat sen mukaisia ilman kompromissiratkaisuja, jotka tappavat kaiken luovuuden ja vahvistavat laskelmallisia keskivertohankkeita. Toisaalta taas hakija/kirjoittaja pystyisi tässä systeemissä suhteuttamaan saamansa arvion arvioitsijan asiantuntemukseen ilman että häntä loukattaisiin alansa ammattilaisena.

 

Tällä kaulat katkovalla nykymenetelmällä ei viedä Suomen tiedettä eteenpäin kansainvälisille kentille. Mehän olemme juuttuneet ikävästi Euroopan keskivertoon. Se, mitä tarvitsemme on innovatiivisuus, pieni hulluus, rohkeus. Ne loistavat poissaolollaan uusimmissa tutkimuksissa. Hakemuksia ja artikkeleita rustataan varman päälle, vanhalla kaavalla, ja se todellakin näkyy tuloksissa. Tuloksia heikentävät myös netissä ilmestyvät niin sanotut open access – julkaisut. Ideahan niissä on, että voit rahalla saada juttusi nettilehteen. Ei kuulosta kovin tieteelliseltä. Mutta miten pysäyttää open access -juttujen monenkirjava tulva? Rajoittamalla tieteellisten artikkeleiden määrää kahteen per kirjoittaja per vuosi? Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen.

 

 

 

29.8.2013

Theremin - imaginäärinen kannel



Kuulin tuota ihmeellistä soitinta ensimmäisen kerran elämässäni Luostotunturin kupeessa kauniinkarun luonnon keskellä lappilaisittain käsittämättömän lempeänä iltapäivänä. Tuuli humisi puissa, aurinko lämmitti ihoa ja olo oli omituisen tyyni, kuten luonnon keskellä tahtoo usein olla. Erikoisen soittimen body on jonkinsortin sähkökoje, vahvistin tai syntikka. Vuonna 2003 aloitetun LuostoClassicin ikoni Kalevi Aho kehuu eräässä kirjoituksessaan kyseisen vempeleen olevan maailman vanhimman sähkösoittimen, jonka kehitti nerokas neuvostoliittolainen Lev Termen (Theremin) 1920. Hänen mukaansa USAssa lanseerattu ihmesoitin onkin saanut nimekseen theremin ja laitteen soittajia kutsutaan theremisteiksi.

Luostolla hassua soitinta käytteli saksalainen virtuoosi Carolina Eyck niin taitavasti, ettei hänen käsistään tahtonut saada katsetta irti. Laitteen toisella reunalla törrötti pitkulainen ohut metalliantenni ylöspäin ja toisella reunalla vastaavanlainen silmukkana. Soittaja ei koskenut lainkaan vekottimeen vaan elehti ja sätkytteli käsiään ja sormiaan toisinaan lähempänä, toisinaan etäämpänä kojeesta ja näppäili kuvitteellista kanneltaan kuin ilmakitaraa konsanaan. Kaikkea sitä näkeekin. Taiteilijan tuottama äänimaailma oli kirkas ja paikoin kovinkin korkea; mihin enää tarvitsemmekaan sopraanoja!

Lapin kamariorkesteri pani sekin parastaan muun muassa latvialaisen käsikellojoukkueen kanssa. Ällistyttävän sointuvaa ja ilmeikästä tuo käsikellojen soittelu. Soittimiensa takana nuoret taiturit näyttivät todellakin nauttivan soitannastaan. Suomessa laji on kuulemma vasta nousussa suosioon. Mutta samoin kuin vanhan Valamon kirkonkellojen kuuntelun suhteen, myöskään käsikelloja ei malta kuunnella kovin montaa kokokonserttia, niin kauniilta kuin kellot kuulostavatkin.

Kaiken kaikkiaan elokuinen LuostoClassic oli voimaannuttava kokemus ennen syksyn tuulia. Sitä täydensi vielä aikamatka Suvannon kylän 1800-lukulaisen joenvarsikylän miljööseen. Kiitos reissusta 'vanhat' koulukaverini Pirjo, Mirva, Airi ja AuneSinikka!

15.6.2013

Paluu leikkimökkielämään: tervetuloa juhannus!


Olin ensimmäistä kertaa elämässäni mökkimessuilla ja ymmärsin siinä pieniä somasti koristeltuja tupia, vajoja, saunoja, kesäkeittiöitä, komposteja ja ekohyyskiä katsellessa, että aikuiset ihmiset haluavat ihan tosissaan regressoitua lapsuutensa mummolamaailmaan ja taantua pikkuruiseen leikkimökkielämään, ainakin kerran kesässä. Leikkimökkielämä tiivistyy juhannuksena. Juhannus on meikäläisen kesän huipennus, kesien kesä, ihana suvi. Kolme päivää kesäkuussa on suomalaisen lämpökauden täyttymys, huipennus, unelma ja painajainen samassa lasissa.

Kierrän messupisteestä toiseen: kivoja nikkarointiohjeita uusvanhoille huonekaluille (naftisti rustiikkia ja nuovoo sekoittaen), pikku puutarhojen aistikasta sommittelua ja kekseliäitä kivikukka-asetelmia, raikkaita kuoseja makuusoppeen ja vieras-aittaan (tietysti merellistä merenrantamökille ja talonpoikaista maalaismökkiin), uusia kivimateriaaleja saunapolulle ja kaiken maailman pikku hiluja koristamaan sitä sun tätä paikkaa. Parin tunnin messualueen kiertelyn jälkeen olen jo kypsä lähtemään kotiin, melkein oksettaa. Pitäisikö sittenkin unohtaa ”oma mökkiranta” ja palata Helsingin ihanaan työläisparatiisiin, Kivinokkaan, ja viettää kesiä (niiltä osin kun niitä Kivinokan yhteisöllä on enää jäljellä) Hannan, Anun ja kumppaneiden rennossa kollektiivisessa seurassa? Eikö se olisi juuri huoletonta, käydä kollektiivisaunassa, kollektiivivessassa, kollektiivirannassa, kollektiivipihalla. Miksi pitäisi omistaa ”oma” mökki ja ranta?

Mökki, kesähuvila, kakkoskoti, the second home, kuten tutkijat sitä kansainvälisesti nimittävät, on vakava asia kaikesta näennäisestä pinnallisesta kepeydestään huolimatta. Paitsi että mökkielämä tyydyttää meidän nostalgiakaipuuta lapsuuteen ja eheyttää meidän ainutkertaista elämämme kertomusta - jolla on takuuvarmasti alku ja loppu - antaa se uutta virtaa etenkin keski-ikäisten ja sitä vanhempien pariskuntien paikoin tylsäksi tai ainakin vanhaan urautuneeseen elämänrytmiin. Kesämökki vääntää talven aikana vääntyneen mielen taas oikeaan asentoonsa, hautaa vihat ja katkeruudet, joskin myös riemut ja voitontunteet. Mökkielämä tasoittaa – ja taannuttaa. Pariskunnat saavat taas pitkän talven jälkeen muutakin puhuttavaa kuin tylsät televisiosarjat. Nuoret löytävät uuden jännittävän ajanvietekentän. Järvet, meri ja joet avaavat maailmaamme uusiin ulottuvuuksiin. Palaamme maalle, luonnon luo.

Oma valtava merkityksensä kesämökkitouhussa on kuluttamisella. Kun on oma huusholli jo sisustettu, rempattu, hiottu ja vaihdettu väriä moneen kertaan, nyt päästään ostamaan uutta: tällä kertaa mökille. Oi sentään, mitä sisältöä se antaakaan: hankitaan uutta ja vanhaa, sisustetaan, värkätään, puunataan, hiotaan. Uudet verhot, kapat, huovat, pannulaput, käspaikat, laudeliinat, vuodevaatteet virkistävät myös ruumista, ei vain sielun esteettistä kaipuutta. Oranssia, okraa, vaaleaa lilaa, vihreän eri sävyjä... niin kauan kun henki pihisee, me vain ostamme uutta. Onhan se säälittävää, täytyy myöntää.

Niille, joille mökkielämään kuuluu rankemmat rakennuspuuhat, kesärupeama tulee kalliiksi. Työmiehet ovat kovissa hinnoissa lamasta huolimatta; pitkäikäinen tukeva laituri maksaa kohta viisi tonnia, saunamökki kolkyttonnii ja tienparannusduunit tuhansissa nekin. Mutta mitäs siitä, sen jälkeen kun investoinnit on tehty, nautinta-aikaa on hautaan saakka. Laatu maksaa, ja tuleehan se suomalaisten pussiin, jos oikein valitsee.

Ehkä kuluttaminen on kuitenkin toisella sijalla. Ehkä mökkielämä on pyrkimystä paluuseen yksinkertaiseen elämään, niukkoihin oloihin esi-isien tapaan, paluuta menneisyyteen, hiljaisuuteen, filosofiseen mietiskelyyn, itsensä kohtaamiseen, eheytymiseen, voimaantumiseen. Jos ei kaikille, niin ainakin toisille meistä. Tyyntä ja virkistävää samaan aikaan, nautinnollista, henkistä. Ei mökkielämän suosiota voi muuten selittää.