27.6.2015

Antti Ristimellan (1984−2015) muistoksi


Rakas Antti, kaipaamme sinua valtavasti kaikki, vanhempasi, sisaresi, me tädit, serkkusi ja muut sukulaisesi, ystäväsi, työkaverisi, koiranpentusi, kaikki yhteisösi jäsenet. Ihan kaikki. Itkemme ja suremme yksin ja yhdessä väkivaltaista lähtöäsi 25.6. työmaa-onnettomuudessa. Ei ole mitään määrää tällä tuskalla ja ikävällä. Synnyit Kittilässä kesäkuussa 31 vuotta sitten ja lähdit tästä maailmasta Rovaniemellä kesäkuussa 2015. Elit vain kesästä kesään. Voi tätä murheen päivää, voi tuota lähdön lopullisuutta.

Kaikki pysähtyi tuona torstai-aamupäivänä. Autosi jäi seisomaan työmaan reunaan, asuntosi sisustus muuttui kylmäksi, paikka pöydässä jäi tyhjäksi. Hammasharja, dödö jonka ostin sinulle jouluna, tyylikkäät vaatteesi henkareissa, monenmoiset kengät eteisessä, takit, urheiluvälineet, ruoat jääkaapissa; kaikki jäivät sinun kosketustasi vaille. Laatikossa koulu- ja työtodistuksia, ylioppilaskuva, kuvia juhlista, tyttökavereista, perheestä. Kirjat, videot, soittimet, tv. Kaikki sinulle tärkeät esineet ja muistot, koko ihmisen yksityinen elämä jäi siihen ja pysähtyi, kun sinut vietiin meiltä pois vastoin kaikkia tulevaisuudensuunnitelmiasi, tuoretta suhdettasi, haaveitasi. Kaikki leikkautui hetkessä pois eikä koskaan palaa. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää.


Muistan sinut pyöreänpehmoisena vauvana, touhukkaana pikkupoikana, teini-ikäisenä koululaisena futispallon kanssa, rippikoululaisena, hoikkana nuorukaisena, armeijan vaatteissa, tonttulakki päässä jouluina, juhliin sonnustautuneena komeana nuorena miehenä. Sanoin sinua italialaiseksi filmitähdeksi, koska näytit juuri sellaiselta. Nauravaiselta, myönteiseltä, vastuuntuntoiselta, kunnon kaverilta.


Nuoren ihmisen kuolemaa on vaikea hyväksyä. Emme hyväksykään tapahtunutta, mutta et siitä huolimatta enää palaa milloinkaan. Et vaikka monet vanhemmat haluaisivat vaihtaa paikkaa kanssasi, et palaa sittenkään. Joku sanoo, että sinun päiväsi olivat luetut. Niinhän se on jälkikäteen ajateltuna. Et sinä halunnut kuolla etkä edes ajatellut kuoleman läheisyyttä. Olit terve ja hyväkuntoinen. Lähtösi ei ollut vapaaehtoinen vaan onnettomuus, jolla on syynsä, tekijänsä. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä tätä. Irronnut betonielementti kaatui päällesi ja menehdyit silmänräpäyksessä. Ajattelen, että kuolemasi olisi voitu välttää. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää, voi tätä lohduttomuutta.


Antti, rakastamme sinua aina, emmekä unohda sinua milloinkaan. Kuljet kanssamme niin kauan kuin itse elämme, ja sen jälkeenkin elät vielä valokuvissa, sukumme muistoissa sinä nuorena miehenä, jolta varastettiin elämä.


9.6.2015

Väärän alan asiantuntijat: rakentavankriittinen sana Akatemian hauista



Vaikka muuan ministeri väittää tietämättömyyttään mitä sattuu, on akateeminen väki tähän aikaan vuodesta vasta siirtymässä kenttätöihin eli keskittymään pääasiaansa eli tutkimukseen opetuksen, hallinnon, pääsykokeiden ja ainaisen rahahaun tauottua hetkeksi, siis hetkeksi, kunnes taas elokuussa työmuurahaisten kulku kääntyy Kuningatar Yliopiston huomaan. 

Tähän alkukesään kuuluu myös sellainen episodi, että viime syksynä isolla työllä keskeiseen kansalliseen verovararahoitteeseen instituuttiin eli Akatemiaan lähetetyt hankehakemukset on punnittu. Vaikka hakuprosessi kestää eri muotoineen ja sääntöineen melkein vuoden, ovat hakemusten rahoittamispäätökset lähestulkoon arpapeliä, sattuman kauppaa. 

Kuvaavasti on käynyt useamman tutkijan kokemuksen mukaan niinkin, että aikaisemman vuoden hakemus saattoi saada 5 pistettä, tänä vuonna 2 (maksimin ollessa 6). Ainoa muutos eräässäkin uudessa hakemuksessa verrattuna edelliseen esitykseen oli, että hakija hioi englanninkielisen hakemuksen kieltä, täsmensi teoreettista raamia ja tutkijoiden työjakoa sekä luetutti hakemuksen todellisella asiantuntijalla ennen sen jättämistä. Se oli varmaankin virhe: No, tuskin sentään. Tosiasiallisesti kävi niin, että lausunnonantajat eli niin sanotut ”asiantuntijat” vaihtuivat eivätkä he pitäneet käsiinsä joutuneen hankkeen tutkimusalasta lainkaan, antoivat alhaisen arvosanan ja pari ympäripyöreää lausetta palautteeksi. 
      
Todelliset asiantuntijat haussa

Rahoittajainstanssi vannottaa kiven kovaan hakijoille, että kukin hakemus saa korkean tason ”asiantuntijapaneelin” arvion: jos saat huonon arvosanan, vika on sinun. Näin asianlaita ei välttämättä ole lainkaan. Tämä sanottakoon lohdutuksena nuorille tutkijoille: uskokaa vain itseenne ja ideaanne. On erinomaista avoimuutta, että nykyään arvioitsijoiden nimet ovat näkyvissä palautekaavakkeessa, joten on helppo tarkastaa kunkin ns. asiantuntijan asiantuntijuusala. Siksi on myös erinomaisen helppo sanoa, että puhe ”asiantuntijoista” on monta kertaa muunneltua totuutta; asiantuntija sattuu kohdalle vain sattumalta tai mahdollisesti joissakin tapauksissa hakemus ohjautuu harkitenkin todelliselle asiantuntijalle.   

Ensimmäinen ja tärkein strateginen elementti hakemuksen menestymisessä on siis sen pääsy todellisen asiantuntijan koriin; asiantuntijan, joka lähtökohtaisesti pitää tutkimusaihettasi tärkeänä. Tämä väite perustuu sille tosiasialle, että itse muodollinen hakemuksenteko on ohjeistettu nykyään niin yksityiskohtaisesti, ettei se voi muodostua ensimmäiseksi kynnyskysymykseksi.

Mutta miten määrittää asiantuntija? Esimerkiksi historiassa – joka jakaantuu jo lähtökohtaisesti hyvin moneen ja keskenään kilpailevaan koulukuntaan, genreen sekä maantieteellisesti, temaattisesti ja temporaalisesti jakautuneisiin fraktioihin  ja hyvin moneen tiheämpään erikoistumisalaan Antiikin historiasta globaaliin katsantoon – oman hakemuksen päätyminen todelliselle asiantuntijalle on lottovoitto sinänsä. 

On itsestään selvää, ettei mikään uskottava ja vakavasti otettava järjestelmä ei voi olla näin sattumanvarainen. Ei  esimerkiksi ole mitään järkeä, oikeudenmukaisesta kohtelusta puhumattakaan, että esimerkiksi arktisen alueen tutkimushanketta arvioivat keskiajan (kirkkohistorian) tutkija, Ranskan 1700-luvun lopun historiaa ja venäläis-virolaisia suhteita tutkineet historioitsijat. Yhtä hyvin hakemus olisi voitu antaa fyysikolle tai arkeologille, niin suuri ero eri historian alan lähestymistavoilla, mallinnuksilla ja tulkinnoilla on toisiinsa nähden. Ei mitään ideaa, ei mitään hyötyä kenellekään. Siinä menee hukkaa kallista aikaa ja rahaa sekä hakijalta, taloushallinnolta, rahoittajalta että ns. asiantuntijalta. Tyhjää työtä kaikki tyynni. Toisaalta tällainen hakemusten random-heittely mihin tahansa (historia ym.) koriin loukkaa hakijoita, antaa aivan vääränlaista palautetta ja syö rahoittajan uskottavuutta, mutta asettaa noloon asemaan myös (ns. väärät) asiantuntijat. 

Toimikaudet yhteen ja vuorovuosihaku

Tässä ei auta muu kuin kehittää järjestelmää paremmaksi. On työlästä hakea ja saada asiantuntijoita suostumaan arviointitehtäviin, mutta Akatemian hakuprosessi on niin tärkeä kansallisen tutkimuksen innovoinnin näkökulmasta, että siihen on vain panostettava, ja sitä voi siitä syystä myös kritisoida. On tärkeää tunnistaa, ketkä Suomen tiedekehtoa keinuttavat: rahoituspäätöksethän vaikuttavat suoraan siihen, millaiselta tieteellinen tutkimuksemme näyttää muutamien vuosien päästä. Siitä syystä on rakennettava järjestelmällisemmin ja tarkemmalla syynillä ne korit, joihin hakemukset jaetaan. Jatkossa täsmäsijoittelu toisi paljon puhuttua tehokkuutta.

Helpostusta virkamiesten työhön taas voisi tuottaa se, että haku tapahtuisi vuorovuosittain: kaksi toimikuntaa tänä vuonna, kaksi ensi vuonna. Jos siihen ei päästä, niin yksittäiset hakijat/hankkeet voisivat hakea vain joka toinen vuosi eikä niinkuin nyt, että eri kokoonpanoissa haetaan joka vuosi usealla hakemuksella. Tällä menolla jo nyt yskivä järjestelmä tukehtuu. Kannattaa miettiä tätäkin ratkaisua. Johan meiltä loppuvat jo nekin harvat asiantuntijat, jotka enää vakavasti ennättävät paneutua arviointeihin. 

Olen huomannut sellaisenkin nolon piirteen käytetyistä asiantuntijoista, että joillakin on hirmuisen pitkä luettelo niistä toimikunnista, missä he istuvat. Niitä luetellaan niinkuin ne olisivat meriittejä. Minä ainakin kavahdan kauas sellaisista "aiantuntijoista"; kaikki tietävät, että jos jollakin on tiede- ym. hallintotehtäviä paljon, hän ei ehdi tehdä itse tutkimusta eli on vieraantunut arkisesta tutkimuksesta ja siitä todellisesta tiedosta, mikä siellä on in ja mikä out. Tällaiset luulon varassa olevat hallintoammattilaiset kylmästi pois asiantuntijoista.

En tiedä, missä määrin eri toimikuntien jäsenet voivat vaikuttaa asiantuntija-datapankin kehittämiseen, mutta sekä hakijoiden että koko Suomen tiede-elämän etu olisi, että heidät voitaisiin sitouttaa uudistamaan järjestelmää. Toimikuntien jäsenten toimiaika pitäisi lisäksi rajoittaa yhteen kauteen: tällaisena kilpailun aikana ei voi olla millän tavalla perusteltua, että samat ihmiset istuvat siellä jopa 9 vuotta. Pitkät kaudet korruptoivat systeemiä ja osaltaan heikentävät rahoittajan uskottavuutta ja avoimmuutta.

27.5.2015

Levottoman Wittgensteinin ja tohtoritar Scottin muistokivillä





Harva tietää, missä maailmankuulun filosofin, alkujaan itävaltalais-juutalaisen varakkaan ja kultturellin suvun jälkeläisen Ludvig Wittgensteinin (1889–1951) viimeinen lepopaikka sijaitsee. En tiennyt itsekään, kunnes vahingossa astuin sen päälle: niin vaatimaton, osin ruohon peitossa hänen muistokseen asetettu vaaleanharmaa paasi maata vasten oli. Siinä lukee vain hänen nimensä ja elinvuodet. Ei muuta. Joku oli nostanut kasan käpyjä kivelle, käpyjä! Ehkä moisen ympäristötaiteellisen teoksen tekijä oli lapsi, muuten ei kyllä tulisi mieleen laittaa juuri neropatti Ludden haudalle käpyjä. Hän ei todellakaan ollut käpy.  

Niin kuin monet, niin sanotusti liian paljon lukeneet ihmiset, oli myös Wittgenstein erikoinen; niin erikoinen että pakeni vuonon yksinäisyyteen Norjaan ajattelemaan. Palattuaan retretistään hän liittyi vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja huomattiin pian omaavan sankarillisen luonteen. Vapaa-aikoina hän painiskeli filosofian suurten kysymysten parissa: sodan aikana syntyi ainoa hänen elinaikanaan julkaistu teoksensa, tosin ei edes hänen mentorinsa Bertrand Russell sitä oikein ymmärtänyt. Itse kirjoittaja taas ymmärsi sen niin, että hän oli sanonut tuossa opuksessa kaiken filosofiasta, joten hän muutti maalaiskoulun opettajaksi ja ryhtyi kehittämään lapsia aktivoivaa pedagogiikkaa. Työläännyttyään opettajan työhön mies muutti luostariin puutarhuriksi, mutta väsyi pian myös siihen.

Siinä elämänvaiheessaan hän palasi opiskeluaikaiseen Cambridgeen, parin tunnin junamatkan päähän Lontoosta. Ennen kun hän pääsi tälle viimeiselle pysäkille kivipaasin alle Ascension’in hautausmaalla, ehti hän tehdä yhtä sun toista. Esimerkiksi hän yritti muuttaa Neuvostoliittoon. Kaikista maista ja aiheista Neuvostoliiton vähemmistökansat saivat hetkeksi hänen huomionsa, mutta häntä innoitti myös mahdollisuus erikoistua psykiatriksi. Sota katkaisi hänen haaveensa ja filosofian professoriksi kohonnut Wittgenstein toimi mm. sairaalan vahtimestarina. Ennen kuolemaansa hän sairasti pari vuotta syöpää (ks. mm. filosofia.fi).

Ludvig ei ole ainoa viisas tuossa kirkkomaassa. Samaisella hautausmaalla on kuulemma 2500 haudatun vainajan joukossa enemmän ’korkeata älykkyysosamäärää’ kuin missään muulla. Kolme Nobel-palkittua, Englannin tiedeakatemian kirkkaita tähtiä, Darwinin kaksi poikaa (heidänhän on täytynyt myös olla nerokkaita), maineikkaiden paikallisten koulujen johtomiehiä, yliopistoväkeä Camjoen tältä puolen. 1860-luvulla avattu ja nykyään käyttämätön hautausmaa on melko lailla luonnon valtaama, monenmoiset muistokivet ovat kallellaan sinne sun tänne, koiranputki on kasvanut komeaksi pelloksi, lihavankirjava kissa seuraa kulkijoiden perässä, entisessä isohkossa kappelissa keskellä hautausmaata asuu Eric, joka tekee työkseen nimiä kiviin. Että semmonen paikka ja vainajatila.

Kirkon lähellä on Wittgensteininkin muistomerkkiä huomaamattomampi pieni hautakivi maata vasten ja heinien hyväiltävänä: Charlotte Scott, brittien ensimmäinen matematiikasta väitellyt nainen. Syntyi 1858, kuoli 1931. Hän opiskeli ja väitteli 1885, mutta ei Cambridgessa, missä ensimmäinen nainen sai väitellä vasta 1948 (yliopisto oli perustettu jo 1209 nimenomaan poikia ja miehiä varten). Niinpä 27-vuotias Scott joutui suorittamaan tutkinnon Lontoossa - ja mursi näin monia lasikattoja; matematiikka oli ja on edelleen hyvin miehinen alue. Väittelynsä jälkeen Scott toimi yliopisto-opettajana Englannissa ja Yhdysvalloissa, kirjoitti oppikirjoja ja toimitti alansa lehteä sekä kulki elävänä esimerkkinä akateemisesta urasta unelmoiville nuorille naisille. Scott viihtyi työssään ja Amerikassa niin hyvin, että hän palasi vasta jäädessään eläkkeelle 67-vuotiaana Cambridgeen ja kuoli kuusi vuotta myöhemmin (ks. agnesscott.edu).

Mainittu Ascension Burial Ground sijaitsee Huntingdon Roadin numerojen 145 ja 147 välissä Cambridgessa. Ks. http://www.churchatcastle.org    

6.4.2015

Totuus naparetkeilijä Scottista


Sellaiset lukijat, jotka ovat perehtyneet teoissaan suurten ja sankarillisten miesten arktiseen matkailuun ja niin sanottuihin löytöretkiin tietävät, että kyseisistä herroista kirjoitetut jälkikirjoitukset ovat varsinaista kynät aseina käytävää sotaa. Taistelu paikasta Maailman Naparetkeilyn Historia -kirjassa on kovaa. Kuka heistä on miehisin mies, urhein, kestävin, älykkäin, taitavin, nokkelin, ja sitä myöden sankarillisin?

Norjalaiset nostavat kevyesti kärkeen Fridtjof Nansenin ja Roald Amundsenin, englantilaiset taas Robert Falcon Scottin ja Ernest Shackletonin, ranskalaiset ehkä Jean Charcotin, amerikkalaiset Robert Pearyn, suomalaiset Adolf Nordenskiöldin, ruotsalaiset Salomon Andréen, tanskalaiset venäläistyneen Vitus Beringin, hollantilaiset William Barentsin ja venäläiset Aleksandr Kuznetsovin tai Ivan Papaninin. Ehkä. Naisrintamalla on paljon vähemmän nostettavissa arktisia sankarittaria; ehkä kärjessä hiihtävät amerikkalaiset Louise Boyd ja Ann Bancroft. Ehkä.

Sijoitus naparetkeilijöiden historiallisella ranking-listalla riippuu paitsi teoista (ensisijaisesti napojen saavuttamisesta), ajankohdasta (aikahaarukalla 1500-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle), mutta myös jälkikirjoittajien onnistumisesta työssään. Siis siitä, kuinka elämäkerturit perustelevat sankarinsa ansiot suhteessa tämän pahimpiin kilpailijoihin.

Otetaanpa esimerkki huipulta. Englantilainen herrasmies-kapteeni Scott vastaan karski merenkävijä Amundsen. Kohteena Etelänapa. Kulkuaika vuodenvaihde 1911–1912 eli alueen kesäaika. Kaksi hyvin erilaista miestä, kokeneita ja rohkeita, pyrki omien kansallisten lippujensa alla kohti ennen saavuttamatonta maailman pohjaa. Matkaa mantereen reunalta keskukseen oli noin 1300 km. Olosuhteet olivat kylmät, paikoin jäätävät: mittari näytti enimmillään noin -40 astetta Celsiusta. Kulkureitti oli erittäin vaikea, loputonta ylänköjäätikköä (paksuimmillaan neljä km), piikkisiä vuoria, pari jäätynyttä järveä, syviä railoja, ja välillä kova tuuli ja pyry sen muassa. Scott aloitti vaelluksensa kaksi viikkoa norjalaisen jälkeen. Siinä taisteli mies jäätä, pakkasta ja tuulta vastaan. Oman kunnian ja maineen ja kansallisen omakuvan puolesta, valloitusvietin ajamana, seikkailunhaluisena, omia rajojaan kokeillen taistelussa säälimätöntä luontoa vastaan.

Retken lopputulos tiedetään. Amundsen ehti navalle ensin 14.12.1911, Scott 5 viikkoa myöhemmin 18.1.1912. Voittajien paluumatka sujui onnekkaasti ja he olivat mantereen reunalla tukipaikassaan suunnitellun mukaisesti 25.1., kun taas Scott menehtyi viiden miehensä kanssa vain 18 kilometrin päähän ruokavarastostaan 29.3.1912. Kaksi ensimmäistä miestä kuolivat hieman aiemmin; toinen tippui railoon, toinen palellutti jalkansa. Scott ja kaksi muuta sinnittelivät, mutta jäätyivät kuoliaaksi telttaansa. Kun heidät löydettiin, löydettiin myös Scottin päiväkirja, joka kertoo hyytävää tarinaa miesten retkestä. Lukemattomia tarinoita ja tulkintoja on sitten vuoden 1912 ilmestynyt selittämään Scottin traagista matkaa ja kylmää kohtaloa.

Vuonna 2011 tunnettu brittiläissyntyinen eteläafrikkalainen naparetkeilijä ja kirjailija Ranulph Fiennes (s. 1944) tarttui jälleen mieliaiheeseensa. Ja aivan tuohtuneena. Hän halusi korjata sen järkyttävän vääryyden, minkä eräs 'populaarikirjoittaja' Roland Huntford ( s. 1927) oli saanut aikaan Scott-tulkinnoillaan. Cambridgelaisen Huntfordin kirjan pohjalta tehtiin elokuva 'The Last Place on Earth' (1985), joka esitettiin seitsenosaisena tv-elokuvana, ja joka kertoo Amundsenin ja Scottin kilvasta. Kirja ja elokuva tulevat loppupäätelmään, että Amundsen oli parempi naparetkeilijä kuin Scott. Tulkinta suututti laajoja joukkoja: Scotthan oli ja on edelleen brittisankari, naparetkeilyn supermies numero yksi.

Fiennes lähtee kirjassaan 'The last expedition' vastahyökkäykseen halveksilla huomautuksilla Huntfordista. Tällä ei ollut mitään kykyä eikä kokemusta kirjoittaa ja arvioida naparetkeilyä ylipäätään saati sitten alan huippuja. Huntfordin mainostama 'naparetkikokemus' rajoittui Tukholman lähimetsiin, missä tämä oli kirjeenvaihtajavuosinaan ulkoiluttanut koiraansa. Sanalla sanoen, se mitä herra Huntford kirjoitti, oli epäpätevää, julkisuudenhakuista ja tyylitöntä. Niinpä kun Huntford väheksyi Scottin sopivuutta naparetkeen, tämän asenteita, suunnittelukykyä ja retkellä käytettyjä menetelmiä (mm. turvautumista moottorikelkkoihin ja siperialaisiin poneihin) ei Huntford tiennyt mistä puhui, summaa Fiennes asiantuntevasti.

Vastoin Huntfordin levittämää väärää tietoa, Fiennes kirjaa, Scott oli huikea taistelija, suunnitelmallinen, järjestelmällinen tiedemies toisin kuin macho Amundsen, joka ilmoitti Scottille halpamaisesti tulevansa apajille niin myöhään ja muun tekemisen puutteessa, ettei tämä ehtinyt valmistautua mihinkään kilpailuun. Jos Scott olisi tiennyt kilpailusta, hän olisi ottanut miehistöönsä hiihtäjiä eikä tiedemiehiä, joita hänellä oli mukanaan. Summa summarum, Scott epäonnistui pääosin siksi, että sääolot kehittyivät hänen paluumatkallaan todella arktisiksi. Se vei miesten voimat samoin kuin taudit ja muut matkan vaivat. Scottin retki toteutettiin loppujen lopuksi miesvoimin, toisin kuin Amundsenin retki, jossa miehet huilailivat koirien kyydissä. Siksi Scott oli ja on edelleen naparetkeilyn kuningas. Ehkä.

Kun lukee Scottin painettuja päiväkirjoja ja tekstejä niin sanotuista Ensimmäisistä Miehistä ja heidän maineistaan, ei voi kuin vain sääliä niitä satoja perässähiihtäjiä, jotka seuraavat Scottin, Amundsenin, Nansenin, Papaninin tai Nordenskiöldin jälkiä napa-alueille ja viiltävään Pohjolaan. Heidän nimensä eivät jää historiakirjoihin sankaritekoina vaikka matka olisi kuinka ankara.


15.3.2015

Arkangeli: kylmään koilliseen avautuva kaupunki



Kävin opettajavaihdossa Arkangelissa. Tiedättehän sen 350 000 asukkaan kaupungin Raahen korkeudella; 64.5° pohjoista leveyttä, Murmanskista 750 km kaakkoon, Suomen rajalle linnuntietä viitisensataa kilometriä, Karjalan tasavallan takana. Juuri se alue, missä jokunen aika sitten oli suuria savotoita ja massoittain poliittisia vankeja. Kartalta katsottuna tuo muinainen suomenheimoisten asuttama yhteisö – ja 1900-luvun alkupuolison historioitsijan Väinö Voionmaa näkemyksissä yksi Kannakselta Jäämereen ulottuvan Suur-Karjalan itäisin reuna – sijaitsee Vienanmeren rannalla 755 km pitkän Vienajoen (Severnaya Dvina) suistossa.

Turhaan ei kaupunkia ole sanottu merellisesti Vienankaupungiksi; se on ollut 1500-luvulta lähtien laajemminkin tunnettu kalastajakylä, kohtaamispaikka ja kauppamerenkulun strateginen keskus. Nykyään sen lähistöllä, runsaan kolmenkymmenen kilometrin päässä, sijaitsee vierailta suljettu ydinsukellusvenekaupunki Severodvinsk. Arkangelia on kasvatettu Koillisväylän kansainvälisen liikenteen toiseksi päätepisteeksi. Satama kuulemma ruopataan suurille aluksille, lentokenttä laajennetaan ja junaraideliikennettä vahvistetaan.

Sitten viime käynnin (pari vuotta sitten) kylä tuntui kasvaneen entisestään. Uusia korkeita kerrostaloja on ilmestynyt aivan keskustaan, samoin hulppeita kauppakeskuksia ja ravintoloita on avattu. Arkangeli elää nousukautta johtuen sen keskeisestä asemasta Venäjän arktisessa strategiassa: varoja on tullut viime vuosina roppakaupalla ja kaupunki on niin sanotusti pessyt kasvojaan: yliopistorakennuksia on remontoitu, samoin teatteria, vanhaa linnoitusmuseota ja hallintorakennuksia. Arkangelin lääniin kuuluvat nykypäivänä arvokkaiksi muuttuneet arktiset kohteet, kuten Novaja Zemlja (uusi maa) ja Frans Joosefinmaa sekä osa ’yhteisiä’ Huippuvuoria. Nenetsien maa rajaa maa-aluetta koillisessa ja Euroopan jääkaapiksi sanottu Karanmeri pohjoisella merialueella. Se on se meri, jonne muun muassa hollantilainen Willem Barents aikoinaan (1597) juuttui laivoineen ja kuoli keripukin heikentämänä. Ja lähellä alueita, joita Greenpeace kävi valvomassa kansainvälistä ja turkulaista kuuluisuutta saaneella Arctic sunrise -laivallaan.

Arkangelin kaupungin nousu on ollut nopea, mutta nykyiset poliittis-taloudelliset ajat ovat ankarat täälläkin. Kaupungin viimeinen kulkupuhe on, että paikallisen federaatioyliopiston rehtori on pidätetty taloudellista väärinkäytöksistä syytettynä ja häntä uhkaa vankila. Kaiken lisäksi keskushallinnolta saatuja yliopiston rahoja leikattiin tammikuun alusta. Vastikään (13.3.2015) BarentsObserver taas tiesi kertoa, että pohjoismainen ministerineuvosto on sulkenut toimipisteitään Luoteis-Venäjällä tympääntyneenä siitä, että heidän 20 vuotta kestäneestä kehittämis- ja yhteistyöstä huolimatta sekä heidät että yhteistyökumppanit on leimattu ’ulkomaisiksi agenteiksi’. Toisaalla samainen lehti kertoo (2.2.2015), että Norjan ulkoministeriö lahjoitti Norjan Barents-sihteeristölle 16 miljoonaa euroa Ruijan ja Luoteis-Venäjän ylirajaiselle  ’ihmiset-ihmisille’ yhteistyöhankkeelle (2015–17). Varoja hankkeesta saavat toimijat tulevat tukemaan kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuksien vahvistamista kyseisillä alueilla; etenkin koulutus, kulttuuri, ympäristö, liiketoiminta, alkuperäiskansat ja media sekä ylirajainen luottamus ja yhteistyö ovat nyt fokuksessa.  1970-luvulla vahvistunutta Norja-Venäjä-yhteistyötä ei noin vain lopeteta. Uusien hankkeiden painopisteet ovat kuitenkin harkitun poliittisia.

Ilmapiiri kaupungissa oli osin epäluuloinen ja jännittynyt: toisaalla suomalaisiin suhtaudutaan entiseen tapaan avoimesti ja yhteistyöhaluisesti, toisaalla taas meitä kyräillään lännen agentteina. Töösät eli televisiot tuottavat yksipuolista tietoa kansainvälisistä tapahtumista. Niiden viesti on yksiselitteinen: on silkkaa valhetta ja panettelua kritisoida suurta johtajaa. Televisiot pauhasivat opiskelijoiden ruokalassa, kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa missä ikinä viikon aikana ehdin käydä. Tuli mieleen 1949 julkaistu Orwellin teos Vuonna 1984. Tavallisten ihmisten huolet ovat kuitenkin lähellä, ruohonjuuritasolla; toimeentulossa, lastenhoidossa ja spivan asunnon löytämisessä. Kaupunkitutkimuksellisesta näkökulmasta Arkangelin kehitys onkin hyvin kiinnostava: entiset lähikylät (nykyiset lähiöt ja kaupunginosat) kasvavat keskustaan kiinni ja profiloituvat osaksi suurkaupunkia. Selvästi on nähtävissä viimeisen kymmenen vuoden aikainen kehityssuunta: Arkangeli on kiinnittynyt aikaisempaa tiukemmin Moskovaan. Kohta pomoreiden puukaupunki on vain muisto menneisyydestä, historiaa. Tilalle pyritään kasvattamaan taloudeltaan vankkaa, toimintatavoiltaan modernia, teknistä ja keskusjohtoista arktista kaupunkia.