16.1.2016

Odinin Sotilaat ja Kyllikin Siskot - terveisiä Joensuusta


Lähdin myöhäiskävelylle Joensuun torin suuntaan ja tähystelin näkyykö katupartioita. Ei näkynyt. Pohjoiskarjalaisten keskuspaikka eli yöhön kohta sukeltavan pikkukaupungin hiljaiseloa näin pikku-lauantaina kuin muinakin arkipäivinä. Monet kaupat ja muut liikkeet sulkevat ovensa jo viideltä iltapäivällä ja väki menee harrastuksiinsa, Katajan peliä katsomaan, koteihinsa illallistamaan ja viettämään perhe-elämäänsä. Pakkanen oli hellittänyt ja nyt tuiskutti hienokseltaan lunta. Se näyttää kotoisesta ja hauskalta hämyisten katulamppujen valossa. Pieniä kinoksia oli kerrostunut jalkakäytäville, puuterilunta, helppo potkaista, lumipalloiksi tuosta lumesta ei ollut. Lumenluojat aloittavat työnsä vasta aamuviideltä. 

Torin laidassa lepäävä kaupunginteatteri oli himmeänä, näytökset olivat yleensä torstaista lauantaihin. Kuinkahan ohjelmisto vaihtuu kun tamperelainen Iiristiina Varilo aloittaa siellä uutena teatterinjohtajana helmikuun alusta. Elokuvateatteri Tapiossa sen sijaan paloivat valot, siellä oli menossa Stars War: The Force awakens. Pitääpä mennä katsomaan; aina parempi teatterissa isolla skriinillä kuin kotisohvalla normitelkkarista. Viisi nauravaa ja hersyvää nuorta naista tuli vastaan. Heitä ei näyttänyt yhtään pelottavan, mikään. 
 
Pikkukaupungin iltarauhaa

Pari hytisevää nuorta miestä oli tupakalla tunkkaisenoloisen pubin edessä, vanhempi pariskunta tuli illastamasta ravintolasta, turkkilaisten pitämän pizzerian ovesta tulvahti oreganon tuoksua, musiikki jylisi ohiajavasta autosta, ammattikoululaisia varmaan. Heitä asui naapuritalossani, lienee Joensuun Ellin opiskelija-asuntola. Amikset ajoivat stereot täysillä roudan jäädyttämiä katuja niin että naapuruston ikkunat helisivät. Minua naurattaa joka kerta nuo pillurallipojat. Joillakin on karvaiset arpakuutiot killumassa duunatuissa autoissaan. Aivan oma kulttuurinsa tuo poikien touhu. 

Iltayhdeksän Helsingin junalta purkautuneet olivat ehtineet jo koteihinsa, ja viimeinen juna tuli vähän ennen puoltayötä. Vanha, 1890-luvulta peräisin oleva asemarakennus oli pimeänä; asemapalvelut lopetettiin Joensuustakin pari päivää sitten. Aseman viereinen vaihtoehtoihmisten kuppila oli suljettu sekin. Kierrätin katsettani; torin eikä aseman kupeilla näkynyt yhtään poliisiautoa, muutama taxi nyhrytti tolpalla kevyt lumiharso päällään. Kukaan ei tullut kysymään, että mitäs täällä yksin potkiskelet lunta myöhäisillan hämärässä.

Kiersin pari korttelia ja palasin kämpille. Näin pettynyt havainnoitsija menetti mahdollisuuden kuvailla noiden julkisuuden kynnyksen ylittäneiden nuorten miesten – joilla on historiallisesti kalskahtava tummanpuhuva nimi Odinin sotilaat (Soldiers of Odin) – toimintaa, pukeutumista, bodylanguagea ja elekieltä niin sanotusti kentällä. Pikkukaupunki uinui verkkaisessa keskiviikkoillassa ilman pelkoa, ilman uhkan tunnetta.

Isänmaallinen kansaliike järjestäytyy jälleen

Täysin toisenlaisen kuvan kaupungista saa lukemalla paikallisten lehtien keskustelupalstoja. Ilmaisjakelulehti Karjalan Heilissä on ollut juttuja ja vilkasta nettikeskustelua viimeiset viikot. Lehti haastatteli (4.1.2016) Odinin sotilaiden haaraosaston Joensuuhun perustaneita Juha-Mattia, Laria ja Aapoa, tavallisen näköisiä sällejä. Siinä he poseerasivat kiltinvakavan näköisinä mustat haalarit yllään. Kolmekymppisiä raavaita miehiä, vakavalla yhteisellä asialla, valkoisen isänmaan puolesta. Isänmaata uhkaa vaara, musta mies raiskaa ja turmelee meidän puhdasta kulttuuriamme. Kaikkiaan Suomen turvallisuus on miesten mielestä heikentynyt: 


”Sitten kun tuohon Paiholaankin pamahtaa se tuhat kappaletta lisää turvapaikanhakijoita, niin totta kai ne siirtyy tänne [Joensuuhun]. Sieltä kun rupeaa kuuden kuukauden välein putoamaan tuhat kappaletta aina tänne uusia tulokkaita, niin ei niitä saada millään tavalla tänne kotoutettua. Ne rupee riehaantumaan, kun heillä ei ole mitään tekemistä.” 

Miesten tarkoitus on partioida kaduilla ja jos jotain ilmenee, ottaa yhteyttä poliisiin. Kaiken kaikkiaan he vakuuttavat, että he suojelevat ennen muuta kantasuomalaisia, etenkin naisia, Joensuun villeiksi käyvillä sivukaduilla. No, vielä ei ole ollut levotonta, mutta kohta varmaan on, arvelevat odinilaiset. ”Eikä me ketään huviksemme pieksä… meitä ei todellakaan pidä sotkea Joensuun skineihin”, jotka hakkasivat normisuomalaisista poikkeavia joensuulaisia 1990-luvulla. Toisen haastatellun mielestä tilanne on oikeasti vakava: ”Emäntä ei uskalla koiraa käyttää enää yksin ulkona tai baarista kävellä kotiin tai muutenkaan liikkua tuolla. Päälle on karkailtu koko ajan”. 
Miehet arvelivat, että Joensuun ”äärikansallisissa” katupartioissa on mukana parikymmentä miestä. Kaikkiaan lokakuussa 2015 Kemistä (Soldiers of Odin, Lapland) alkunsa saanut sotilashenkinen katupartio-idea toimii Suomessa pienimuotoisena 19 paikkakunnalla. Partioiden sanotaan kulkevan muutaman miehen ryhminä ja olevan avoimesti ulkomaalaisvastaisia (YLE Uutiset 7.1.2016).

Joensuun poliisi ja paikalliset yrittäjät eivät sen sijaan ole nähneet paikkakunnalla mitään erikoisempaa levottomuutta; mitä nyt paikkakunnan omat pikkurikolliset, ilkivallan tekijät ja rattijuopot rähinöivät ja työllistävät virkavaltaa.

Naisten vastarintaliike 

Monia joensuulaisia ärsyttää vietävästi kaupungin saama odinilainen julkisuus, ja kaupungissa kerätään nimiä Vapaan Joensuun puolesta, kasassa on jo tuhansia nimiä. Joensuun kaupungin johto on tuominnut katupartioinnin. 1990-luvun skiniepisodi söi heidän mielestään kaupungin hyvää ja myönteistä mainetta ihan riittämiin ja sen korjaaminen vei aikaa; nytkö taas kaivetaan tuo imagoa tahriva rasismi esille. Sitä he eivät hyväksy. Joensuulainen Nina Ruuska perusti valkoisten miesten toimintaa kyseenalaistavan ja rasisminvastaisen Kyllikin Siskot -ryhmän. Ruuskan mukaan tarkoitus on vihamielisen lähestymistavan sijaan ottaa kaupunki henkisesti ja fyysisesti haltuun niin, että Joensuussa on positiivinen ja yhteisöllinen meininki: Ollaan kuten joensuulaiset yleensä ovat, lupsakoita kaupunkilaisia.

Eilen (15.1.2016) parikymmentä jäsentä käsittävä Kyllikin Siskot jalkautui Joensuun kaduille. He jakoivat sydämen muotoisia tikkareita ja myönteisiä mietelauseita kauppakeskus Isossa Myyssä iskulauseinaan ”Nyt myö jaetaan viisautta”, ”Kaikki ihmiset ovat yhtä arvokkaita” ja ”Kaikkihan myö kiukutellaan, jos on syöty huonosti taikka eletty eineksillä”. Naisten nauravat ilmeet ja positiivisuus on rankin ase taistelussa epätasa-arvoista kohtelua vastaan. Kun 1930-luvulla naisia riensi iikollilaisten rintamaan, nyt näyttää naiset haastavan kurttunaamaiset sotilaat sydämillä: Joensuu rauhan kaupungiksi!

Oman rasisminvastaisen kirjelmänsä on laatinut myös Joensuun Tutkijanaiset ry. Tutkijanaiset kertovat, että he ovat kokeneet Joensuun paljon turvallisemmaksi ennen kuin nyt, jolloin he saattavat törmätä Odinin sotilaisiin; he joutuvat pelkäämään itsensä, mutta myös muun muassa yliopistolla toimivan laajan ulkomaalaistaustaisen tutkija- ja professorikunnan sekä ja vaihto-opiskelijoiden puolesta. Järjestö kyseenalaistaa myös sotilaiden tarjoaman naissuojelun; se ei halua suojelua miehiltä, jotka perustavat toimintansa vihamielisiin ennakkoluuloihin ja suvaitsemattomuuteen. Kaikkiaan järjestö pitää Odinin sotilaat -ryhmää turhana ja heidän toimintaansa yhteisöllisesti vahingollisena.

Pakanauskovaiset sotilaat?

Karjalan Heilissä eräs mielipidekirjoittaja kysyi osuvasti, että onkohan Odinin sotilailla historia aivan hallussa, kun ovat nimenneet ryhmänsä Suomea alistaneiden ja orjuuttaneiden viikinkien jumalan Odinin mukaan. Älä muuta sano. Siis satujumalan? ja lisäksi saksalaisheimoisten ja muiden norjalais-tanskalais-ruotsalaisten muinaisperinteen mukaan? Ei ole aivan merkityksetöntä, että ryhmän nimi on feikki tai paha väärinkäsitys. Mitenköhän tämä asettuu aitoa suomalaisuutta puolustavan isänmaallisen kansanliikkeen ideologiaan. Ei mitenkään. Kyllä meidän 1930-luvun alun iikollit kääntyisivät haudoissaan, jos tietäisivät.

Odin oli siis muinaistarujen jumala, niin kuin muinaiskreikkalainen Zeus, jumalten jumala, päätuomari, kaikkivaltias, kulttihahmo, jota palvottiin laajasti nykyisen Euroopan alueella ainakin 300-luvulta lähtien hiipuen vähin erin. Meillä se yhdistyy viikinkiaikaan (noin 800–1050). Siis Odinin tarina liittyy hyvin kaukaiseen menneisyyteen, historian aitan takahyllylle. Tosin nykyään on olemassa vähäinen joukko uuspakanoita, jotka palvovat jättiläisiä ynnä muita uhkia vastaan taistellutta, hirtettyjen suojelijaa ja taikuria, Valhallaan (viikinkien taivaaseen) parhaimmat sotilaat houkutellutta Odinia jumalanaan. 

Ovatkohan meidän kotoiset Odinin sotilaat jonkin sortin pakanauskovaisia, joiden suurin pyrkimys on sittenkin päästä nautiskelemaan paratiisiin jumalten rinnalle, vai mihin ryhmä haluaa nimellään oikein viitata? Se on jäänyt tähänastisessa kirjoittelussa aivan auki. Tavallisille joensuulaisille luterilaisille ja duunaritaustaisille odinilaiselle tämä Odin-palvonta voi olla kyllä vähän haasteellista omaksua ja seurata.

Niin että eiköhän olisi parasta, että Odinin sotilaat menisivät kiltisti muutaman päivän järjestysmieskurssille, rekisteröityisivät ja lopettaisivat omavaltaisen, musta-valkoiseen ideologiaan pohjaavan toimintansa. Poliittisen sanomansa he voisivat kanavoida poliittisen yhdistyksen kautta; nythän populistisväritteiselle toiminnalle alkaa taas olla sosiaalinen tilaus, kun suoraa toimintaa kannattavat perussuomalaiset ovat karkailemassa Soinin leiristä. Kuka tietää, ehkä koko Odinin sotilaat -ryhmän perustaminen juontuukin persujen alamäestä: pettymys ja uusi nousu, erinimisenä, jyrkempänä eetoksena.

Ja yksi viesti vielä opetusministeriön suuntaan: lisää tutkimukseen perustuvaa historiaa kouluhin! Nyt!

29.12.2015

Kansa taisteli, jälkipolvet muistelevat



Kun olin lapsi, isälleni tuli Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti, tuon everstien tähdittämän toimituskunnan tuottama terapeuttinen apuväline sodan rintamamiehille. Lehden ensinumero ilmestyi Helsingin läntisen kaupunginosan, Munkkiniemen Dosentintien toimituksesta 4. kesäkuun 1957 marskin 90-vuotissyntymäpäivänä. Ajankuvaa antaa heti julkaisun ensimmäinen aukeama: siinä vakuutusyhtiö Kaleva mainostaa Suezille lähteville suomalaisille valvontajoukoille henkivakuutuksia.

Kuukausittain ilmestynyt lehti oli sodanjälkeinen ladunaukaisija siinä missä puhutaan tavallisen kansan suullisen muistitiedon keruusta, oral historystä.  Tarinapotpurin idea kasvoi lehdeksi Väinö Linnan ”yleistävän lähikuvallisen” Tuntemattoman sotilaan (1956) siivittämänä: Ensipainos, 30.000 kpl myytiin loppuun alta aikayksikön. Oli päästy jo sen verran seesteiseen maailmantilan vaiheeseen, että verenvuodatuksia ja raskaita menetyksiä saattoi muistella ilman sukeltamista masennuksen ja toivottomuuden syvyyksiin. Pariisin rajalinjat kuittaavasta rauhankirjasta oli kulunut tasan 10 vuotta. 

Toimitus kertoi, että lehti pyrki palstoillaan ”säilyttämään” niin paljon tavallisten sotilaiden kertomuksia kuin mahdollista niistä teoista, joita suoritettiin kansamme ehkä raskaimpina historian hetkinä. Siihen saakka sodista oli kirjoitettu paljon ja laveasti, mutta pääosin oli esitelty ”suurten tapahtumien ääriviivat sekä suurten yhtymien ja joukko-osastojen toiminta”. Kuvaamatta oli sen sijaan vielä jäänyt satojen rohkeiden, epäitsekkäiden, uhrivalmiiden, neuvokkaiden miesten tarinat, koruton sankaruus, joka piili näkymättömissä miestemme sydämissä. 

Lehden kerrottiin myös täydentävän Sotahistoriallisen toimiston virallista 10-osaista suurteosta ”Suomen sota 1941–1945” (1952–1965). Kansanvaltaa oli sitäkin ehditty jo kokeilla sen verran, että lehti sai nimeensä ”Kansa”-sanan. Sillä haluttiin alleviivata yhteisiä ponnistuksia, yhteistä mieltä, yhteistä puolustustahtoa. Muistojen kirkastamiseksi toimeenpantiin vuosittain kirjoituskilpailuja, joiden päävoittona oli 10.000 mk. Ensimmäisen kisan voitti kajaanilainen Toivo Hoffren ’Vammelsuo – Helvetti 1944’ -kirjoituksellaan.

Uutta, sisäisen eheytymisen aikaa kuvasti myös se, että lehdessä pystyttiin jo nauramaankin. Oma kulmansa omistettiin pienille hauskoille sattumuksille ja naurupuheille, joihin sisältyi kuitenkin paljon vakavaakin informaatiota. Seuraavassa olen poiminut muutamia otteita uuden vuoden odotukseksi. Lisää voi lukea nettilehdestä (Kansa Taisteli 1957–1986):

TOINEN JA TOINEN SODASSA: Toinen oli TK-mies ja se toinenkin pelkäsi hirveästi. Toinen kertoi hirveitä juttuja, eikä se toinenkaan ollut vihollista nähnyt. Toinen oli komppanian kirjuri, ja toisellakin oli uudet kumisaappaat. Toinen oli töpinässä muonittajana, eikä se toinenkaan syönyt kaurapuuroa” (1957).

”Pojat ampuivat teeriä, joita oli runsaasti tukikohtien läheisyydessä. Kun saksalaiset olivat huonoja metsissä liikkujia, ostivat he pojilta näitä mielellään. Mutta konjakki, jota he useinkin maksuksi saivat, oli joskus teellä sekoitettua, joskus pelkkää teetäkin. Niinpä tällaiset kaupat kostettiin ampumalla teerien asemasta korppeja, jotka kynittiin ja paistettiin. Sattuipa erään metsästäjän tielle villikissa, joka tuli ammutuksi ja sittemmin paistetuksi. Kun tätä kaupattiin saksalaisille jäniksenä, olivat nämä jo vahingosta sen verran viisastuneet, että sanoivat pojille: Nein, nein, miau, miau”(1957).

”Korvaamaton lääkeaine – ELÄVÄ VERI. Huolehdi Sinäkin siitä, ettei se lopu kesken sairaaloistamme” (SPR:n mainos 1958).

”OLIHAN NIITÄ TURKKEJA: Divisioona marssi talvisodan Summasta Viipurin kautta Lappeenrantaan. Tien varressa erään talon pihalla oli kasa Enso-pahvista tehtyjä ruumisarkkuja. Eräs jermu vilkaisi arkkukasaa itsekseen ääneen: Kas petkius, on noita Kajanterin turkkeja jäänyt vielä” (1958). 

”TOSIJUTTU MARSKISTA. Sotiemme jälkeen oli entinen korpraali Lehtonen, nykyisin joutomies, ryypiskellyt ahkerasti muutaman päivän, joutunut tappeluunkin ja harhaili nyt pennittömänä ankarassa krapulassa Kaivopuiston tienoilla. Sattuu kulkemaan itse marski vastaan. Lehtonen empii pitkään, puraisee hävyltä viimeisenkin hännän ja astuu marskin eteen. Tuota, herra marsalkka, oliskohan passannu auttaa entistä korpraalia, kun on tässä asiat vähän huonosti. Kun ollaan taisteltu samoilla tantereilla. Marski katseli miehen hakattua naamaa pitkän aikaa ja vastasi rauhallisesti: Emme me ainakaan viime aikoina ole samoilla tantereilla taistelleet. Kaivoi tuhatmarkkasen taskustaan ja jatkoi kävelyään” (1959).

”Missä palavat eteenpäin-menon ja menestymisen kirkkaat valot, siellä syttyy myös Boston. Jo monia vuosia se on seurannut menestyvää HUOMISPÄIVÄN MIESTÄ hänen matkallaan eteenpäin, ylöspäin!” (Boston mainos 1958).

”ETTE OLE YKSIN. Kannattaa kokeilla PALKKA PANKKIIN -menetelmää – siitähän ei aiheudu lainkaan vaivaa ja sen avulla poistatte helposti rahattomuuden ja yksinäisyyden tunteen” (Yhdyspankin mainos 1959).

Vanhoja muistellen ja menneestä vuodesta kiittäen: Rauha Olkoon Kanssamme Uutena Vuotta 2016!
.

24.10.2015

Minne menet historiantutkijoiden ammattikunta tekno-oligarkkien paineen alla?



Joensuussa järjestettiin valtakunnalliset historiantutkimuksen päivät 22.-24.10.2015 Suomen Historiallisen Seuran ja Itä-Suomen yliopiston toimesta. Väkeä oli noin 260 kaikista historian laitoksista (Itä-Suomen, Helsingin, Tampereen, Oulun, Jyväskylän ja Turun yliopistoista sekä Åbo Akademista), sessiota ja työryhmiä oli noin 70. Ohjelmaan kuuluivat myös kaksi ulkomaista avainpuhujaa ja sosiaalista kanssakäymistä edesauttaneet illanistujaiset. Mitkä alat sitten kiinnostavat nykypäivän historian ammattilaisia ja heiksi kouliintuvia? Laskin pikaisesti, että selvästi eniten sessioita oli ehkä hieman yllättäen taloushistoriaan liittyvistä teemoista, sen jälkeen poliittisen historian aiheista ja seuraavaksi kirkkohistoriaan ja uskonnollisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Neljäntenä tulivat ritirinnan yhteiskuntahistorian ja oppi- ja kulttuurihistorian aloihin liittyvät aihepiirit. Näyttää siltä, että jo 2008 kieppeillä alkanut talouslama on suunnannut sekä kiinnostusta että rahoitusta nimenomaan taloushistoriallisiin kysymyksiin. Historiantutkimus reflektoi ainakin tässä suhteessa aikaansa.

Itse organisoin historiankirjoituksen historiaa pohtivan session aiheesta "Historioiden määrittämisen valta ja arkinen työ". Ajatukseni oli nostaa framille ammattihistorioitsijoiden roolit, vastuut ja velvoitteet  nyky-yhteiskunnassa, pohtia ammattikunnan paikkaa nyt ja uusien mahdollisuuksien tulevaisuuksissa. Aihepiiri kiinnosti runsasta joukkoa erityisesti nuoria tutkijoita, mutta olipa mukana myös mm. emeritusprofessori Antero Heikkinen. Väitöskirjaansa tekevän Petteri Norringin aihe oli Eino Jutikkalan historiakäsitys. Professori Henrik Meinander taas pohti Matti Klingen ja Heikki Ylikankaan historiallisia linjauksia aikakautensa tulkkeina. Oma esitelmäni yllytti yleisöä 'barrikaadeille' puolustamaan, uudelleen linjaamaan ja terävöittämään historian tutkijoiden ammattikunnan, meidän, profiilia ajan myrskyävillä merillä Väinö Voionmaan ja Ylikankaan esimerkein.

Mannermaisten kollegojen keskustelujen perusteella ammattikuntamme näyttää
ajautuneen syvään kriisiin tässä maailmallisessa, parhaillaan läpi käytävässä poliittis-taloudellis-ideologisessa myllerryksessä. Nykymaailmaan - jota hallitsee Joel Kotkinin mukaan tekno-oligarkit ja näiden rahoituksesta riippuvaiset ja maailmankuvaa tukevat akateemiset älyköt, johtavat virkamiehet ja media - ei näytä mahtuvan humanisteja. Olemme tässä kovia tieteitä suosivassa maailmanjärjestyksessä kuulemma ja näemmä marginalisoituneet yhteiskunnallisista keskusteluista ja asiantuntijaroolistamme. Tämä johtuu sekä yleisistä tekijöistä, kuten globaalin ja kansallisen politiikantekemisen tapojen muutoksista - etenkin kohtalokkaan lyhyen aikajänteen (kvartaali, kuukausi, vuosi, vaalikausi) käytöstä suunnittelussa ja päätöksenteossa. 

Myöskään parhaillaan käynnissä oleva yliopistomaailman radikaali poliittis-ideologinen retusointi uusine mittareineen ja taloudellisine vaikuttimineen ei suosi humanistisia eikä yhteiskuntatieteellisiä aloja. Myös historian sisäiseen maailmaan liittyvät seikat, etenkin digitaaliset lähdeaineistot ja big data sekä mikrohistoriallisen näkökulman hegemoninen asema 1970-luvulta lähtien, on nähty vieneen ammattikuntaamme uusiin vielä hahmottomiin maailmoihin. Monien muutosten on arveltu etäännyttävän historiantutkijoita niiden joukosta, jotka tekevät tiede- ym. yhteiskunnallisia päätöksiä.

Mikä siis neuvoksi? Ensimmäinen ja tärkein tavoite on hivuttautua marginaalista keskiöön. Se rooli, mikä historian asiantuntijoilla on ollut antiikista lähtien aina 1990-2000-luvun murtumaan saakka, on ollut opastajan, ajan asiantuntijan, yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden neuvojan, tulevaisuuteen katsojan ja erilaisten vaihtoehtoisten mallinnusten rakentajan rooli. Historioitsija on ollut vallanpitäjien ja kriitikoiden oikea käsi, läsnä monissa poliittisissa keskiöissä ja vallan piireissä. Vielä Paasikiven tapaiset poliittiset järkäleet näkivät historian perustavaa laatua olevan roolin yhteiskunnallisena kauas kantavana voimavarana. 

Nyt ovat asiat merkittävästi toisin. Viime hallitus vähensi historian oppitunteja kouluissa ja nykyhallituksen kärkihankkeet kiertävät historiallisen tiedon kartuttamisen ja omaksumisen ja soveltamisen kansallisen merkityksen. Nykyhallitusta ei voi pitää ainakaan nationalistisena. Pikemminkin sen puheita keinuttaa tekno-oligarkkeja mielistelevä sointi.

Historian ammattilaisten aseman voisi ehkä oikaista mm. palaamalla enemmän pitkän aikajänteen, Ison Historia, tutkimuksen tekemisen malleihin, olemalla pro-aktiivinen median ja vallanpitäjien suuntaan, kehittämällä omaa osaamista sen sijaan, että lainataan niin ahkerasti naapurialojen selitysmalleja ja metodeja, ottamalla vastuu tutkimukseen perustuvasta tietokirjallisuudesta ja syöttämällä itse tuottamaamme tietoa ja malleja muille tieteenaloille. Lyhyesti sanottuna palauttamalla historialle sen paikka kaikkien tieteiden perustana.

Valtavia vaatimuksia toteutettavaksi, mutta valtavan vakava on myös tämän ajan murtuma ja kolkko tulevien 'uudistusten' kumu. Tässä kilpailussa vain se joka kykenee uudistumaan, jää elämään.





13.8.2015

Aitosuomalaisuudesta oikeistopopulismiin: murroskaudet puhkaisevat uusia väyliä vallanvaihdospyrkimyksille


Lama ruokkii ääriliikkeitä. Niukentuvat resurssit ja epävarmuus työpaikoista ja etno-kulttuurisesta asemasta sekä kaikkinainen elämänhallinnan hupertuminen saavat ihmiset uskomaan mustavalkoisiin totuuksiin, tarttumaan niihin kuin hukkuva oljenkorteen, erottelemaan hätäpäissään vuohia lampaista, eri mielisiä ja kielisiä toisistaan, kategorisoimaan, luetteloimaan kanssaihmisiä meihin ja muihin sillä ajatuksenjuoksulla, että erottelu helpottaa yksittäisten ihmisten ja kuppikuntien ahdistusta ja häivyttää pelkoja. Joku voisi sanoa, että korjatkaa talous, niin jo hiipuu ääriliikkeiden kannatus, ja että sosio-ekonomisesti tasapainoinen ihminen ei hurahda rasismiin eikä fasismiin. 

Talous ei kuitenkaan ole ainoa muutosvoima. Myös poliittinen ennustamattomuus yhdistää muutoshaluisia; epävarmuutta on vaikea kestää silläkään rintamalla vallankin kun uhattuna on todellinen tai oletettu kansallinen olemassaolo, "meidän" yhteinen hyvämme. Myös yksilöiden puhdas vallanhimo, pyrky päästä takarivin harmaista parrasvaloihin vie ihmisiä ääriliikkeisiin. Heille valittu ryhmä on vain väline valtaan, tie julkisuuteen ja sosiaaliseen nousuun. 

Tänä historiallisena aikana, 2010-luvulla, pahaksi onneksemme sekä talous että politiikka yhteenkietoutuneena massiivisen vahvana muutosvoimana on negatiivisessa kierteessä yhtä aikaa, pahimmassa kulminaatiopisteessä sitten 1930-luvun. Juuri tämä ajallinen samankaltaisuus saa historiaa tuntevan kovahermoisimmankin seuraamaan reunoiltaan repaleisen keskiluokan reaktioita: meneekö se ääriliikkeiden taakse kuten se teki Saksassa 30-luvulla? Jos niin käy, ennuste on huono. Kuulin sattumalta jonkun sanovan jo nyt, että 15 vuoden sisällä Eurooppa on taas sodassa.

Pitääkö sellaisestakin vielä muistuttaa, että 30-luvun idealistit ja oikean suunnan tietäjät veivät pienen rajamaamme tuhon partaalle. Eivätkö nykypäivän ääriliikeläiset tunne sen maan historiaa, jonka lippua niin ylpeänä kantavat. Hurmahenkisestä ja ällistyttävän romantisoidusta, elitistisestä aitosuomalaisuudesta puhutaan kuin se olisi ollut kansanliike, kansan syvien rivien väylä onneen. Sitä se ei ollut lainkaan kuten Akateemisen Karjalaseuran historiasta tiedämme. Toinen tuon ajan valtaanpyrkijä, Isänmaallinen Kansanliike, ei sekään nimestään huolimatta ollut kansanliike vaan pienen koulutetun joukon johtama ääriliike.

Ehkä kuitenkin kaikkein ratkaisevin ääriliikkeisiin liittymisen kriteeri on ihmisen halu ja tarve kuulua joukkoon, olla osa aktiivista ja tavoitteellista sosiaalista ryhmää, löytää mielekkyyttä työlleen ja toiminnalleen, saada suunta elämälleen, olla jonkun johdettavana. Olla osa samaan suuntaan katsovaa joukkoa, ajatella, puhua ja pukeutua alakulttuurin koodien mukaan, osallistua yhteisön rituaaleihin. Olla olemassa ja elää ajan hermolla. Eräs itseäni vanhempi henkilö kertoi kerran, että hän oli katkera siitä, ettei päässyt elämään 60-luvun opiskelijaliikettä edes 70-luvun jälkilämmössä. Hän oli juuri sellaisessa ikähaarukassa, että jäi paitsi suurista kollektiivisista tunneaalloista.

Tämän vahvan tunneaallon kautta ymmärtää hyvin 30-luvun aitosuomalaisenkin hurmoksen. Vuonna 1942 Otava mainosti kustantamiaan "Suur-Suomen kirjoja" Puhtain asein, Karjalan laulu ja Ratkaisun vuodet. Ensimmäisessä esiteltiin ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyjä 1918-1942, toisessa Suomen Karjalan, Vienan, Aunuksen ja Inkerin runoutta ja kolmannessa TK-kuvaajien 'loistavia kuvia sankarillisista ajoistamme' mukanaolleiden kommenteilla varustettuna. Mainosta luettiin innokkaasti Akateemisten Naisten Karjalaseurassa, sillä mainos oli julkaistu juuri heidän lehdessään. He olivat suursuomalaisen ja aitosuomalaisen viestinnän otollinen kohde nuorten oikeistolaisten nuorukaisten ja neitosten ohessa.

Polttavin ongelma akateemisten naisten keskuudessa ei kuitenkaan ollut aatteen ideologinen pohdinta vaan se, koska oli soveliasta käyttää "aitoa suomalaisuutta" manifestoivaa rintamerkkiä, jonka vihdoin koejäsenyyden ja valan jälkeen oli saanut. Aatteen sisäistäneille kysymys osoitti pinnallisuutta: vastaus oli tietenkin, että aina ja joka paikassa oli velvollisuus tunnustaa värinsä ja uskaltaa esiintyä aatteensa edustajana. Oli tärkeää osoittaa kavereille, mihin kuului eikä niinkään se, millaiseen maailmaan kannatettu aate oli isänmaata viemässä. Pieni sosiaalinen oli enemmän kuin suuri poliittinen. Samanlaiselta näyttää myös tämän päivän ääriryhmien toiminta; tunnetaan kuumeisesti lähelle, mutta ei osata, haluta tai kyetä näkemään kauas ja tunnisteta oman toiminnan seuraamuksia.

27.6.2015

Antti Ristimellan (1984−2015) muistoksi


Rakas Antti, kaipaamme sinua valtavasti kaikki, vanhempasi, sisaresi, me tädit, serkkusi ja muut sukulaisesi, ystäväsi, työkaverisi, koiranpentusi, kaikki yhteisösi jäsenet. Ihan kaikki. Itkemme ja suremme yksin ja yhdessä väkivaltaista lähtöäsi 25.6. työmaa-onnettomuudessa. Ei ole mitään määrää tällä tuskalla ja ikävällä. Synnyit Kittilässä kesäkuussa 31 vuotta sitten ja lähdit tästä maailmasta Rovaniemellä kesäkuussa 2015. Elit vain kesästä kesään. Voi tätä murheen päivää, voi tuota lähdön lopullisuutta.

Kaikki pysähtyi tuona torstai-aamupäivänä. Autosi jäi seisomaan työmaan reunaan, asuntosi sisustus muuttui kylmäksi, paikka pöydässä jäi tyhjäksi. Hammasharja, dödö jonka ostin sinulle jouluna, tyylikkäät vaatteesi henkareissa, monenmoiset kengät eteisessä, takit, urheiluvälineet, ruoat jääkaapissa; kaikki jäivät sinun kosketustasi vaille. Laatikossa koulu- ja työtodistuksia, ylioppilaskuva, kuvia juhlista, tyttökavereista, perheestä. Kirjat, videot, soittimet, tv. Kaikki sinulle tärkeät esineet ja muistot, koko ihmisen yksityinen elämä jäi siihen ja pysähtyi, kun sinut vietiin meiltä pois vastoin kaikkia tulevaisuudensuunnitelmiasi, tuoretta suhdettasi, haaveitasi. Kaikki leikkautui hetkessä pois eikä koskaan palaa. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää.


Muistan sinut pyöreänpehmoisena vauvana, touhukkaana pikkupoikana, teini-ikäisenä koululaisena futispallon kanssa, rippikoululaisena, hoikkana nuorukaisena, armeijan vaatteissa, tonttulakki päässä jouluina, juhliin sonnustautuneena komeana nuorena miehenä. Sanoin sinua italialaiseksi filmitähdeksi, koska näytit juuri sellaiselta. Nauravaiselta, myönteiseltä, vastuuntuntoiselta, kunnon kaverilta.


Nuoren ihmisen kuolemaa on vaikea hyväksyä. Emme hyväksykään tapahtunutta, mutta et siitä huolimatta enää palaa milloinkaan. Et vaikka monet vanhemmat haluaisivat vaihtaa paikkaa kanssasi, et palaa sittenkään. Joku sanoo, että sinun päiväsi olivat luetut. Niinhän se on jälkikäteen ajateltuna. Et sinä halunnut kuolla etkä edes ajatellut kuoleman läheisyyttä. Olit terve ja hyväkuntoinen. Lähtösi ei ollut vapaaehtoinen vaan onnettomuus, jolla on syynsä, tekijänsä. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä tätä. Irronnut betonielementti kaatui päällesi ja menehdyit silmänräpäyksessä. Ajattelen, että kuolemasi olisi voitu välttää. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää, voi tätä lohduttomuutta.


Antti, rakastamme sinua aina, emmekä unohda sinua milloinkaan. Kuljet kanssamme niin kauan kuin itse elämme, ja sen jälkeenkin elät vielä valokuvissa, sukumme muistoissa sinä nuorena miehenä, jolta varastettiin elämä.