15.6.2016

Ihminenkö muka luonnon herra




Nyt kun luonto alkaa olla kukkeimmillaan, kaupunki jää taakse ja kesämökkiläiset valmistautuvat iloiseen juhannusjuhlintaan, ajatukset vievät laiturin päässä istujan perimmäisten kysymysten ääreen eli ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Alkuihmiset saivat taistella henkensä kaupalla luonnon armoilla jokapäiväisestä ravinnostaan, tuulessa ja tuiskussa, petoeläinten ahnaiden katseiden alla, kunnes keksivät aseita ja työvälineitä, organisoituivat klaaneiksi ja heimoiksi ja siirtyivät luolista paremmin puolustettaviin asuinrakennelmiin. Luonnon henget ja maahiset, yksisilmäiset ja noidat hallitsivat kuitenkin pelokasta ihmistä: elämä oli lyhyttä mutta julmaa eloonjäämistaistelua.

Uusien keksintöjen ja maanviljelykseen siirtymisen myötä ihminen sai otteen luonnosta; metsä kaatui ryskyen pelloiksi ja laivoiksi, eläimiä kesytettiin hyötykäyttöön, tavaraa kertyi vaihdettavaksi asti, ja laivat veivät hyödykkeitä yhä kauempana oleville kuluttajille. Väkimäärä kasvoi, heimot järjestäytyivät kansoiksi, kansakunniksi ja valtioiksi, jotka merkitsivät maat ja metsät omikseen aseiden voimin. Rationalisoitunut uskonto-oppi ja tiede hivuttautuivat luonnonuskontojen ohitse. Metsänhenkien aika oli auttamattomasti ohi ja sen myötä luonnon kunnioitus ja pelko.

Viimeistään teollinen vallankumous sai ihmisen uskomaan, että hän oli luonnon herra, oikeutettu hyödyntämään kahlittua palvelijaansa, luontoa ja sen rikkauksia. Alkoi ennen näkemätön ja hyvinvoinnin kasvun nimissä toteutettu luonnonvarojen hyväksikäyttö ja saastuttamisen aika, jota jatkui kiihtyen lähes parisataa vuotta.

Valistuneella 1960-luvulla havahduttiin vihdoin karuun todellisuuteen; luonnonympäristön paikoin hyvinkin heikkoon tilaan. Amerikkalaisen Rachel Carsonin kasvinsuojelumyrkkyjen vastainen kirja Äänetön kevät (Silent Spring 1962) osui monen yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijänkin käsiin. Sittemmin on sanottu, että teos ponnistutti ympäristöliikkeet entistä laajempaan toimintaan eri puolilla maailmaa. 

Niinpä 1980-luvulla ei riittänyt enää satavuotisen perinnön omaava kansallispuistojen ja suojelualueiden perustaminen tai hakkuurajoitukset vaan vaadittiin kokonaisvaltaisempaa kestävää kehitystä. Luonnon monimuotoisuus, bioversiteetti, ja vähemmän saastuttavat uudet energiamuodot nousivat puheiden keskiöön. Yliopistot alkoivat opettaa ympäristötietoisuutta ja aihealuetta käsitteleviä väitöskirjoja alkoi ilmestyä Suomenkin korkeakouluista, ja mikä olennaisinta, uudenlainen tietoisuus luonnonympäristöstä vuoti peruskouluihin asti. 

Nyt kun miettii tuota ihmisen ja luonnon pitkää yhteiseloa sinisenä hohtavan Natura-järven rannalla, minusta tuntuu, että luonto kyllä korjaa (ainakin osan) ihmisen tekemistä tuhoista, jos sille annetaan vain mahdollisuus. Niin vahvana ja jykevänä luonto, kasvit ja eläimistö, heräävät eloon joka kevät ihailtavaksemme ja ihmeteltäväksemme, ja niin heikko ja mitätön yksittäinen ihminen lyhyine elämäntaipaleineen sen rinnalla on. 

Näillä mietteillä toivotan kaikille aurinkoista ja rentouttavaa kesälomakautta!


3.6.2016

Ilmiantajia ja urkkijoita




Suomalaiset kertoivat menneinä vuosina mielellään tarinoita stalinistisen neuvostoajan kammottavasta systeemistä, missä työyhteisöissä toimi ilmiantajia ja urkkijoita, jotka syöttivät puolitotuuksia ja sepitettyjä syytöksiä ja epäilyjä pikkupomoilleen. Panettelun kohde joutui työstämään tekemättömistä virheistään raportteja ja selvityksiä, jotka siirtyivät pikkupomolta vähän ylemmälle hierarkian tasolla ja lopulta viskaalille, jolla oli valta tuomita viaton, leiman otsaansa saanut kohde leirille tai suoraan kuopan pohjalle. Useimmiten kohde haettiin kotoaan yöaikaan kesken levottoman unen.

Toisinaan jopa oma lapsi, puoliso tai niin sanottu ystävä syyllistyi oman edun tavoittelussaan, naiiviuttaan tai nahkansa pelastamiseksi ilmiantamiseen. Perätön ilmianto oli tuolloin ja yhä nytkin, demokraattisemmissakin systeemeissä, lähes aina kielteistä, pahan toivomista, mustamaalaamista ja oman aseman parantamiseen tähtäävää toimintaa, lähipomojen nuoleskelua, sanalla sanoen itsekästä ja moraalitonta toimintaa. Siksi väärä ilmianto on aina oire jostakin isommasta ongelmasta.

Luin äskettäin tietokirjaa, jossa esitettiin toiseen maailmansotaan liittyvä tulkinta, että toista vahingoittavalla toiminnalla, kiduttamisella ja tappamisella on evolutionistiset, jopa sosiaalidarwinilaiset syynsä. Sen mukaan on ihmisten, eläinten tavoin, selviytyäkseen kovassa kilvassa syötävä toisiaan, epäinhimillistettävä vihollinen, tuhottava hänet ja lyötävä kilpailijaa lamaannuttavasti lujaa ajatuksella ’vahvin voittakoon ja heikoin sortukoon’. Ja että tämä olisi perimmäinen selittävä tekijä sille, miksi ihmiset tekevät ja toivovat pahaa toisilleen. Herää kysymys, eikö nykyihminen todellakaan ole kehittynyt sitten neandertalilaisen, joka hävisi jo noin 30.000 vuotta sitten. Onko kaikki tämä kultivoitu käytös, tietoisuus ja oppineisuus vain pintaa.

Näyttää siltä, että ihmisen pahuutta on jälleen alettu selittää evolutionismilla; sehän on sillä tavalla helppo ja mustavalkoinen selitys, ettei näkemyksen mukaan ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä syvällä ihmisen sisällä uinuva pahuus ja julmuus ja selittää pahat puheet siitä johtuvaksi. Liian köykäinen selitysmalli, joka vapauttaa ilmiantajat vastuustaan. Ilmiantaja luulee pysyvänsä tuntemattomana ja turvassa vähättelemällä pientä juoruiluaan ikään kuin se poistaisi leiman kohteen otsasta. Tosiasiallisesti ilmiantaja leimaa myös itsensä, sen osoittavat jo monet historian tarinat. Ne syyt ja polut, jotka veivät viattoman kansalaisen leirille tai muihin ongelmatilanteisiin, selviävät aina.

Esimerkiksi suotuisina poliittisina kausina ja kylmän sodan päätyttyä rehabilitoitiin kymmenet tuhannet syytetyt ja syyttömänä tuomitut. Jopa sisällissotien sekavissa tilanteissa kipeitä ja salattuja tekoja tehneet on historiantutkimuksen keinoin pystytty identifioimaan. Panettelun kohteeksi joutuneiden asema on joka tapauksessa aina heikko. Järkyttävintä lienee se, että menneisyydessä useimmat mestauksiin ja teloituksiin johtaneet syytökset saivat alkunsa viattoman oloisista vihjauksista, kateellisen tai kaunaisen työtoverin tai muun lähipiirin ihmisen väärästä ilmiannosta. Nykyajan kovien arvojen maailmassa ilmianto voi vaarantaa uhrin asemaa työyhteisössään, johtaa kiusaamiseen, vähättelyyn tai jopa potkuihin. Tämän takia on tärkeää puhkoa menneisyyden mätäpaiseiden lisäksi myös nykyisiä. Jos pakenemme kaikki keinot hyväksyvän evolutionistisen selitysmallin taakse, työ- ja muiden yhteisöjen sisäinen tervehdyttäminen ei onnistu.

10.4.2016

Huomio Akatemian paneeleihin ja ohjeistukseen




Tämän päivän Hesarissa (10.4.2016) kritisoidaan Suomen Akatemian vuosina 2005‒2015 tekemiä rahoituspäätöksiä, ja samalla noina vuosina Yhteiskunnan ja kulttuurin toimikunnassa (KY:ssä) istuneita päättäjiä eli professoreita. Päätöksethän rahoituksista tekevät de facto kansainvälisiin paneeleihin pyydetyt, pääosin länsimaisista yliopistoista nimetyt professorit. Heidän tekemänsä arviolistat arvioi vielä kotimaiset, alakohtaisten sisäisten kilpailujen kautta Akatemian toimikuntiin valitut professorit. Ratkaisuja eivät siis tee virkamiehet, joihin Hesarin toimittaja Juha Honkonen näyttää suuntaavan nuolensa. Akatemiassa, kuten muissakin isoissa organisaatioissa, on aivan tarkat päätöksentekopolut ja -kriteerit, joita virkamiehet tunnontarkasti noudattavat. Päättäjien ja tutkijoiden välissä toimivat virkamiehet voivat siis olla tässä suhteessa levollisin mielin. Se, pitäisikö noiden polkujen kulkuja ja rahoituksen kriteereitä pohtia uudelleen, on tässä mielestäni asian ydin.

Suomen Akatemia on meidän kaikkien yhteinen yritys ja sen kehittämiseen meidän kaikkien tulee alati panostaa. Niinpä kriittinen puhe ja selvitykset ovat aina tervetulleita! Kiitos kollegoille. En ole kyllä aivan varma siitä, ketä kollegat oikein arvostelevat; virkamiehiä, Akatemiaa organisaationa, valintoihin osallistuneita professoreita vaiko poliittista johtoa, joka viime kädessä suuntaa tutkimuspainotusta?

Selvityksen rahoituksesta tehneet yhteiskuntatieteilijät, professori Pekka Räsänen ja apulaisprofessori Atte Oksanen, ovat tarttuneet erittäin tärkeään kysymykseen ja hämmästelleet ennen muuta rahoitettujen tutkijoiden julkaisujen vähäisyyttä eli tehottomuutta. Tähän täytyy heti muistuttaa, että – kuten tunnettua ‒ julkaisujen lukumäärä ei ole läheskään aina paras mittari arvioitaessa tutkimuksen 1) yhteiskunnallista eikä myöskään 2) tieteellistä tuloksellisuutta tai vaikuttavuutta

Herää myös kysymys, miten määritellään ”tulokseton tutkimus” tänä päivänä, ja mikä arvo sillä mahtaakaan olla 10‒30 vuoden kuluttua? Vaikuttavissa tutkimuksissa ja varsinkin läpimurroissa neljä vuotta on aivan liian lyhyt aikajänne arviointiin. ”Tuloksettoman tutkimuksen” määrittely on mitä suurimmassa määrin arvo- ja aikasidonnainen asia. Kerro arvosi ajassasi, niin kerrot valintasi.
Kaksi muutakin seikkaa nousee mieleeni kun luen tässä Hesarin kirjoitusta:

1)      Miksi Räsänen&Oksanen ovat arvioineet juuri KY:n ratkaisuja?
2)      Miksi ihmeessä he ovat käyttäneet eräitä aloja niin poissulkevaa mittaria kuin Scopusta?

Selvästikin kollegat ovat valinneet itselleen helpoimman ja nopeimman tien: KY on heidän oma viiteryhmänsä ja numeraalinen Scopus on helppo ja käden ulottuvilla oleva lähde, ja sitä käytetään yhteiskuntatieteissä. Selvityksen tuloksia katsoessa tällä mainitulla lähteelle annetaan päärooli ns. totuuden kertojana. Näin humanistina olisin kaivannut vertailevaa tietoa myös ns. kovien alojen rahoituksesta, määristä ja suuntaamisesta. Ja myös siitä, miltä kaikilta aloilta eri tieteenalat saavat rahoitusta: toisille aloille Akatemian rahoitus on lähes ainoa mahdollinen rahoituslähde, toisille sillä on vähäisempi rooli. 

Herään myös kysymään, mikä on humanistien tilanne ylipäätään verrattuna luonnontieteisiin, biotaloustutkimukseen, ilmastotutkimukseen yms. aloihin? Mikä on suomalaisten panos ja vaikuttavuus maailmalla näillä runsaasti rahoitetuilla aloilla? Kun väittää jotain, täytyy esitellä tulos myös suhteessa viiteryhmän muihin toimijoihin, muutenhan tulos on vinoutunut ja johtopäätökset sen mukaisia. Käsikopelolta sanoisin, että isot rahat menevät ns. koville aloille ja humanistiset tieteenalat tuntuvat olevan kaikkinensa alakynnessä nykyisessä kovia arvoja korostavassa henkisessä ilmapiirissä ja rahoittajien mittarijärjestelmissä. Olisin toivonut sen seikan avoimempaa arviota kun kyseessä on nimenomaan KY.

Erityisen heikko mittari eräitä KY-aloja arvioitaessa on kollegojen valitsema Scopus-lähde. Esimerkiksi meille historioitsijoille se on lähes tuntematon. Hesarissa viitataan aivan oikein, että esimerkiksi juuri historiassa tehdään edelleenkin yksittäisiä artikkeleita ja pääosin julkaistaan monografioita kotimaisilla kielillä. Itsekin sain eräässä hankearviossa hyvin negatiivisen kommentin siitä, että olen kirjoittanut laajimmat tutkimukseni pääosin suomenkielisiksi monografioiksi. Arvion teki siis kansainvälinen paneeli, joka ei osannut sanaakaan suomea. Näin ollen se ei kielitaidottomana voinut ”tieteellisesti arvioida” muuta kuin sen, että teokseni ovat suomeksi: aika kova tieteellinen huomio vai mitä. Muuta kriittistä paneeli ei osannut paperistani osoittaa, mutta oli lätännyt 4/6 arvioksi, rahaa ei tullut ja minä näin tietysti punaista arviota lukiessani. Sillä, että monografia-painotteinen julkaisuluetteloni oli varsin mittava, ja että se sisälsi myös ruotsin-, venäjän- ja saksankielisiä artikkeleita, ei ollut mitään merkitystä. Tässä yksi konkreettinen esimerkki siitä, miten ratkaisevaa on kielitaidottomankin paneelin arvio. 

Pohdiskelenkin, pitäisiköhän suomenkieliset tutkimukset arvioittaa erikseen kieltä osaavilla nimettömillä Akatemian valitsemilla lausunnonantajilla ja tehdä arviosta englanninkielinen liite hakemukseen? Näin ”kansallisen tieteen” edustajana en voi hyvällä katsoa sitä, että jopa Suomen historiaa pitäisi kirjoittaa vain englanniksi. Pitäisi riittää, että monografiat ovat suomeksi ja julkaistu korkeatasoisissa sarjoissa. Näistä sitten muokataan muutamia englanninkielisiä tieteellisiä artikkeleita ja tuloksia esitellään kansainvälisissä konferensseissa. Ulkomaalaiset panelistit eivät näe yleensä asiaa näin.

Yhdyn kollegojen Räsänen&Oksanen kritiikkiin siinä suhteessa, että aivan liian vähän huomiota kiinnitetään rahoitettujen hankkeiden seurantaan; nelivuotisiksi suunnitelluissa hankepapereissa luvataan kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista, mutta tuloksena on pari artikkelia vuoteen ja nekin on porukalla tehty. Ei hyvä. Pitäisikö ottaa syyniin vain yksintehdyt julkaisut tai ainakin listata ne erikseen? Tai tutkijan pitäisi nimetä tarkemmin %-osuutensa julkaisuissa. Näyttää ikävästi siltä, että ylikiihottunut kilpailuasetelma on saanut tutkijat kiinnittämään päähuomion itse fyysiseen hakemukseen, sen muotoon ja täydellisyyteen, ei itse tutkimuksen suorittamiseen tai myöhempien tulosten uskottavaan hyödyntämiseen. Ehdottomasti tutkimushankkeiden seurata pitäisi ottaa osaksi hankeprosessia, kuin myös arvioida hankkeiden realistisuutta tarkemmin.

3)      Huomio valinnat tekeviin paneeleihin ja niiden ohjeistamiseen 

Koska rahoitusarviot tekevät pääosiltaan kansainvälisten paneelien asiantuntijat, on suunnattava katse paneeleihin kutsuttavien professoreiden valintakriteereihin, kutsuttavien edustamiin aloihin ja tieteenalojen kattavuuteen paneeleissa. Olen itsekin aikaisemmin nostanut kriittisesti esille paneelien asiantuntijuuden ongelman (blogini 9.6.2015 Väärän alan asiantuntijat) ns. strategisena pisteenä. Näinä aikoina, jolloin koulukunnat, tieteenalat ja yliopistot/tutkimusinstituutit taistelevat armottomasti vähentyvistä resursseista, täytyy suunnata katse juuri paneeleihin. Voisi olla myös hyvä, että tutkijan kotiyliopiston nimi jätettäisiin pois hakemuksista. Se uudistus tapahtuisi nopeasti poistamalla pari saraketta lomakkeesta.

Kuten Hesarissakin kirjoitettiin, paneelit eivät suuntaa katsettaan erityisesti yksittäisten hakijoiden julkaisuluetteloihin, vaan arvatenkin tutkimusteeman yhteiskuntarelevanssi on tätä nykyä aika korkeasti arvostettua, sekä tietysti kunkin tieteenalan omat nousevat ja laskevat alat. Tässä kohtaa strategiseksi akseliksi tulevat Akatemian panelisteille annettavat ohjeet. Toki panelistit käyttävät myös omia/tieteenalansa/koulukuntansa kriteereitä, mutta käsittääkseni ohjeistukset ovat erinomaisen tärkeitä osviittoja sille, miten rahanjako painottuu. Miksi Räsänen&Oksanen eivät analysoineet niitä?

Huippareita pienemmiksi, vain yksi akatemiaprofessuurikausi

Itseäni kaihertaa yksittäisten tutkijoiden sivuuttaminen arvioissa suurten ryhmien eduksi. Yhä vain kasvava tiimityöskentely sumuttaa yksittäisen hakijan omat ideat ja työt. Huippuyksiköissä eli huippareissa työskentelevät (varsinkin mega-luokan sellaisissa) nuoret tutkijat tekevät mitä käsketään. Halutaanko me tätä? Vai olisiko sittenkin parempi pienentää huippareita ja antaa tilaa nuorten tutkijoiden luovuudelle? Itse kannatan tätä vaihtoehtoa. Joukkoartikkelit ‒ jopa parikymmentä kirjoittajanimeä käsittävät julkaisut ‒ ovat humanisteille yhtä sumua: pitäisikö huomioida vain ensimmäinen ja viimeinen nimi, vai miten se oli. Tällaisessa massakirjoittamisen buumissa on selvää, että esimerkiksi historioitsijan yksi, vaikkakin tieteellisesti merkittävä ja vaikuttava, monografia näyttää tosi pieneltä. Pitäisikö lopettaa tietoa sumentavien massa-artikkeleiden suosiminen? Ja viestittää asiasta paneeleille.

Muuten olen sitä mieltä, että kirjoittajat ovat oikeassa siinä, että keskenään tasavertaisten erinomaisten hakemusten osalta on katsottava tasapainottava jakomalli eri tutkimusalojen ja yliopiston suhteen. Olen myös sitä mieltä – koska erinomaisia ehdokkaita on niin paljon – ettei ole syytä rahoittaa yksittäistä professoria akatemiaprofessorina kuin yhden kauden.