10.11.2016

Amerikan opetus 2016: tutkikaa työväestöä ja puolustakaa koulutusta



 
Kun tässä suuri osa meistä suomalaisistakin yrittää pikku hiljaa toipua rapakon takaisesta katastrofista, voi vain sanoa, että tätä mun uneni tiesi.  Kun olin 1990-luvun alkupuolella Amerikan länsirannikolla, oli osattomien köyhien mustien ja valkoisten poliisien taisto jo täydessä käynnissä ja tuottanut jälleen yhden mustan ruumiin losangelesilaisen huoltoaseman pihalle. Tragedian keskipiste, nuhruinen huoltamo sijaitsi mustien kaupunginosassa, jonka talot olivat jo aikaa sitten saaneet mustanpuhuvat kalterit oviinsa ja ikkunoihinsa. Sananmukaisesti ihmiset olivat tehneet kodeistaan vankiloita. Keskikesän aurinko paistoi kuumasti, mutta minua ei päästetty lukitusta autosta ulos, liian vaarallista, sanoi seurueemme paikallinen. Kello näytti kahtatoista.

Oli kulunut runsas vuosi siitä, kun Los Angelesin (rotu)mellakat olivat käynnistyneet; niissä kuoli noin 50 ihmistä ja tuhansia loukkaantui. Ryöstöt, tuhopoltot ja murhat leimasivat kapinapäiviä. Pääosin afroamerikkalaisia kapinoitsijoita oli taltuttamassa noin 10.000 sotilasta ja poliisia. Mellakoiden syiksi arveltiin yleisesti mustien alueiden köyhyyttä ja työttömyyttä sekä rotujen välisiä valtataisteluja.

Olin tuolloin varma, että USA tulee silppuuntumaan kymmenen vuoden sisällä; luisumaan sisäisiin kuiluihinsa niin kuin Neuvostoliitto. Nyt olemme todistaneet amerikkalaista vaalitaistelua seurattuamme, että maa on toden totta silppuuntunut sisältä ja pahasti, mutta silppuuntuminen on edennyt parinkymmenen viimevuoden aikana valtioruumiin sisällä eri tavalla kuin arvelin. Ei yhtäkkistä kollapsia, vaan hidas hivuttaminen on saanut yhteiskunnalliset tulehduspisteet märkimään amputointiasteelle. Kalman haju ulottuu tänne pohjoiselle Euroopan osalle asti, ja meitä yököttää ja pelottaa hemmetisti.

Tukekaa työväen(liikkeen) tutkimusta!

Tutkijat ovat selittäneet rivon miehen voittoa monilla tekijöillä: mustat ja valkoiset osattomat ja osattomuutta pelkäävät, taloudestaan ahdistuneet, ideologiavajeessa kulkevat ja heikon koulutuksen omaavat ovat yhtäkkiä keksineet vapahtajakseen poliittista eliittiä panettelevan taloudellisen eliitin edustajan. Johtajakaipuu ja tietämättömyys täytyy olla todella suurta. Miksi porukka valitsee rivon miehen kun se voisi valita pätevän naisen?

Sepä se, emme oikeastaan tiedä mitä nykyinen työväenluokka on ja mitä se ajattelee. Yksi syy tietämättömyyteemme on koko aiheen epämukavuus. Kiusaantumisen taustalla on se valtava työväenliike-vastaisuus, jonka on ollut vallassa kaikkialla länsimaissa viimeisen 15 vuoden ajan. Ei tarvitse kuin lukea vanhojen ja uusien sanomalehtien pääkirjoituksia muista jutuista puhumattakaan, niin tietää että suurin vihollinen tässäkin maassa on työväenliike ja sen johtajat. Se joka löytää päälehdestämme myönteisen artikkelin työväenliikkeestä viimeisen viiden vuoden ajalta, huutaa hep. Hiljaista. Paljon puhuvan hiljaista. 

Tähän samaan kiusaantuneisuuteen liittyy myös se, että kaikkinainen työväen(liikkeen) akateeminen tutkimus on joutunut ahtaalle. Yksinkertaisesti sitä ei ole rahoitettu sitten 1990-luvun, ja vain harvoja väitöksiä ilmestyy silloin tällöin. Raaka tosiasia on nyt kuitenkin sellainen, että jos me haluamme tietää 2000-luvun työväestön liikehdinnästä, sitä pitäisi puolueettomasti tutkia: mikä on länsimaisen työväestön ja sen sisäisten liikkeiden henkinen ja ideologinen tila, mahdollisuudet toimia ja saada ääntään kuuluviin. Se negatiivinen konnotaatio, mikä meillä ja muissakin länsimaissa liitetään valtavan isoon väestönosaan, työväestöön, on hämmästyttävää ja tutkimuksellisesti kiinnostavaa. 

Kukaan televisiossa haastatelluista tutkijoista ei nostanut esille Amerikan työväestön eikä työväenliikkeen problemaattista historiallista kehitystä, yhtään kysymystä ei liioin siitä esitetty. Media ‒ itseriittoiseen tapaansa ‒ keskitti suuren huomionsa siihen, mitä he itse ja jopa amerikkalaiset valtalehdet olivat esittäneet vajavaisesti analyyseissään ja jopa harmittavasti jättäneet huomioimatta. Herrajestassentään. Ja että kuinkas se ”alempi" keskiluokka saattoikaan toimia näin. Voikauheeta. Katsokaa työväenluokkaa ja sen tilaa: iso selitys löytyy sieltä. Ei rivosta miehestä eikä gallupeiden vinoumista.

Jos tässä joku opetus on, se on se, että meidän ei tule koskaan aliarvioida hiljaisten massojen voimaa. Ja sitä, ettei kukaan nouse johtajaksi ilman joukkoja. Eikö tämä ole nähty historiassa monen monituisia kertoja. Toinen opetus ja vakava muistutus on se, että meidän on pidettävä huoli siitä, että koulutustaso pysyy koko maassa mahdollisimman korkeana (tämänhän juuri amerikkalaiset ovat pahasti laiminlyöneet), ja että oikeaa ja monipuolista tietoa on kaikkien saatavilla. Ihan vaan yhteiskuntarauhan nimissä.

25.7.2016

Noitia ja partisaaneja: Matkalla Vuoreijan menneisyyteen


Kesä on kotimaan retkeilyn parhainta aikaa, varsinkin kun aurinko paahtaa ja lämpö mahdollistaa väliuinnit sinisiin järviin ja lähteenjäätäviin pohjoisiin jokiin. Tänäkin kesänä tein matkaa Ruijaan, tällä kerralla Varangin niemimaalle reittiä Utsjoki-Vesisaari-Kiberg-Vuoreija-Hamningberg. Ja antoisa reissu se olikin. 

Hamningbergin kahvilan seinässä olevassa kyltissä lukee ”End of Europe. Hamningberg”. Siihen päättyykin kovin kapoiseksi käynyt päätie ja kiviviidakoksi muuttunut maisema ja oli syytäkin kääntyä takaisin. Kuten tunnettua, Hamningberg on autioitunut kalastajayhteisö, josta on tehty kesälomapaikkaa ja turistikohdetta nuorten keski-ikäisten perheiden voimin. Kylästä on tullut kakkoskotien eli kesämökkien yhteisö. Kalatehtaan talo on kokonaan uusittu ja kahvilasta saa  kahvia, maukasta kalasoppaa ja matkamuistoja, kuten T-paitoja ja lippiksiä ”End of the Road”, tien loppu -logolla. Porot kulkevat vapaana vuonon pohjukassa aivan kuin turisteja varten ja aallot lyövät korkealle, ollaanhan armottoman Barentsin meren äärellä. Ei ollut paikkaa missä olisi voinut kastautua mereen, harmi. Kahvilan venekin piti vintturilla nostaa aalloille.
 
Museoituneesta kalastajakylä Hamningbergistä on matkaa jo 1300-luvun alkupuolella rakennettuun linnoitussaari Vuoreijaan eli Vardöhön vain 43 km, mutta koska tie on osin hyvinkin kapea ja kiemurainen, matka kestää pidempään kuin voisi arvata. Kaupunki eli 1700‒1800-luvulla vilkasta pomorikaupan eli Vienanmeren venäläisten ja norjalaisten välisen vuorovaikutuksen aikaa. Aktiivista kanssakäymistä Vuoreijan ja läheisen Kibergin ym. rantakylien väen ja venäläisten kesken oli aina 1910-luvulle saakka, ja osin vielä sen jälkeenkin.

Yksi upeimmista muistomerkeistä, mitä ylipäätään olen nähnyt, on Vuoreijan rannassa sijaitseva Steilneset-muistomerkki. Se on vuosina 1600‒1692 Finnmarkussakin riehuneissa, kirkon organisoimissa noitavainoissa tuomittujen muistoksi rakennettu kaksi-osainen monumentti. Kokonaisuuteen kuuluu kapea ja pitkä, laivaa muistuttava rakennelma, jonka hämärässä, mustaksi maalatun käytävätilan seinissä on kaikkien 91 surmatun nimet ja tuomiotiedot; seinillä on myös pieniä sellin ikkunaa muistuttavia tirkistysaukkoja ja hämyisiä lamppuja. Vaikuttava näkymä.

Noituudesta tuomituista 91 oli naisia 77 ja miehiä 14; heistä oli norjalaisia 4/5, loput alueen saamelaisia. Tuomituista naisista oli valtaosa norjalaisia, 14 miehestä enemmistö oli taas saamelaisia. Iso osa naisista oli naimisissa, muut leskiä ja naimattomia. Kuten muuallakin Euroopassa ja Pohjoismaissa, noitakuulusteluihin liittyi myös kidutuksia: täällä syytettyjä heitettiin mereen ja jos he upposivat, he olivat syyttömiä, jos taas kelluivat, he olivat noitia. Syytetyt (kaikkiaan 135) olivat kotoisin Vesisaaren ja Vuoreijan yhteisöistä tai lähialueiden kylistä. 

Muutama esimerkki tuomituista:

Syytettynä oli muun muassa Räätäli-Kristian, varakas mies, joka omisti mm. 80 taalaria, venevajan, turvetalon ja kolme kalankuivaustelinettä. Häntä syytettiin noituudesta, jota hän oli harjoittanut yhdessä saamelaisen Morten Olsenin kanssa. Kristianin omaisuus tuomittiin kruunulle ja hänet poltettiin paaluun kiinnitettynä 1601 Vuoreijassa. Kaverinsa Morten, jolla oli omaisuutta 27 yksikköä hopeaa, sai myös syytteen, menetti henkensä polttamalla ja omaisuus siirtyi kruunulle.

Vaimoihminen Anne taas heitettiin mereen. Hän ei kuitenkaan hukkunut vaan jäi kohtalokkaasti kellumaan ja poltettiin siitä hyvästä 1610. Tuomion julistamisen myötä puolet hänen ja miehensä omaisuudesta vietiin kuninkaalle. Annen tavoin Siiri Nuutintytär heitettiin mereen, mutta hänkin jäi kellumaan kuin korkki. Osa kidutetuista syytetyistä tunnusti noituneensa, loitsuneensa tai mananneensa kuolemaa ja sairautta lähipiiriinsä kuuluville aikuisille, lapsille tai eläimille, saaneensa paholaisen merkin ruumiiseensa, muuttuneensa korpeiksi tai muiksi eläimiksi, omistavansa noitarummun, oppineensa noitataidot juhannusyönä, osaavansa tehdä vedestä voita, upottaneensa laivoja ja nostattaneensa myrskyjä noitakonsteillaan, seurustelleensa paholaisen kanssa tai juoneensa ja juhlineensa muiden noitien kanssa Vuoreijan lähellä Ballvollenilla tai lentäneensä jouluaattona Bergenin lähellä olevalle Lynderhornin tunturille – kuten Siiri-parka, mikä oli kuolettavan raskauttava todiste noituuden harjoittamisesta. Vaikka tunnustikin tivatun noituuden, ei armahdusta tullut. Siiri poltettiin paaluroviolla 1621 monen muun ’noidan’ tavoin. 

Monumentti-veneen seinämien tummanpuhuva muotokieli viestii yksilöistä, jotka kohtasivat kaikkitietävän herruuden, mielivallan ja taikauskon siivittämän noitavainon. Karu kerronta jatkuu monumentin toisessa osassa, loistavasti rakennetussa mustassa laatikossa, jonka sisäpuolella ulisee haavemaisesti alituisen tuulen voimasta; lyhyt käytävä avaa näkymän lasitettuihin seiniin, joista näkyvät ympäröivät tunturit ja meri. Keskellä tilaa on betoninen kehikko, jonka keskellä on tulta palava puutuoli, katonrajan ovaalit peilit heijastavat ikuista tulta. Kerrassaan upea muistomerkki, niin mainiosti symbolisesti oivallettu ja luontoa mukaillen toteutettu. Menkää kokemaan!

Matkani ei pääty tähän, vaan jatkan kulkuani Kibergiin, kivenheiton päähän merenalaisen tunnelin päässä olevasta Vuoreijasta. Tien mutkasta näkyy jo punainen, kaksikerroksinen koulu. Se on nykyään partisaanimuseo. Kaarran pihaan, jossa on kaksi kivistä muistomerkkiä: toinen venäläisten kiitosmuisto Kibergin partisaaneille, toinen Norjan valtion kiitoksin kirjailtu kivi norjalaisille vastarintaliikkeen uhreille. Että voi olla erilainen käsitys partisaaneista kuin Lapissa ja Itä-Suomen rajaseuduilla. Norjalainen partisaanitoiminta muistuttaa enemmän Ranskan vastarintaliikkeen toimintaa kuin sitä tuhoavaa partisaanitoimintaa, mitä me tunnemme. 

Saksan miehitettyä Norjan lähti Neuvostoliittoon Itä-Varangilta yhteensä noin sata henkilöä pääosin vuosina 1940‒41. Heistä 67 oli Kibergistä. Mukana oli myös suomensukuisia Halvareita ja Heikkilöitä. Poliittinen tausta ja muutenkin vanhastaan läheiset vuorovaikutussuhteet Muurmannin rannikolle olivat omiaan innostamaan lähtöön. Sitä paitsi, Muurmannin rannikko oli houkutellut jo 1800-luvulla norjalais-suomalaista väkeä Kalastajasaarennolle ja itäisemmillekin alueille, muun muassa Uuran kylään. Lähtijöiden pontimena oli myös fasismin vastustus ja haluttomuus alistua natsi-Saksan miehityshallinnon komentoon.

Ensimmäinen norjalaisia käsittävä partisaaniryhmä tuli Varangille syyskuussa 1941 ja se käsitti 13 miestä. Tavallisesti ryhmissä oli kolme sissiä, mukana saattoi olla myös naisia, etenkin radisteina. Viidellätoista ryhmällä oli radiolähettimet ja toiminta ulottui Paatsjoelta Tromssan seuduille. Partisaanit tiedottivat saksalaisista joukoista, asemista ja laivoista. Arvellaan monen saksalaisaluksen päätyneen pohjaan juuri norjalaispartisaanien ilmiantojen perusteella. Koska partisaanit olivat paikkakuntalaisia, he saivat usein apua, ruokaa ja piilopaikkoja paikallisilta siviileiltä.

Pari esimerkkiä partisaanitoimintaan osallistuneista: Kibergiläinen tyttö Bogny Eriksen oli vuonna 1940 vain 15-vuotias, kun hän lähti Neuvostoliittoon perheensä mukana. Siellä hän kouluttautui radistiksi ja toimi Murmanskin partisaaniosastossa joulukuusta 1941 vuoteen 1945. Hän selvisi sodasta ja jäi nähtävästi Neuvostoliittoon. Dagny Loe oli taas 28-vuotias berlevågilainen, joka auttoi partisaaneja näiden iskuissa saksalaiskohteisiin. Saksalaiset pidättivät hänet elokuussa 1943 ja hänet passitettiin pakkotyöhön Saksaan. Hän pääsi todennäköisesti palaamaan sodan jälkeen Norjaan.

Saksalaisia harmitti kovasti sissien toiminta ja he organisoivatkin 1943 operaatio Keskiyön auringon. Sen seurauksena 22 siviiliä tuomittiin kuolemaan, 14 heistä tuli Varangin alueelta. Yksitoista hakattiin hengiltä lähellä Kirkkoniemeä ja noin 40 siviiliä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.
Sodan päätyttyä norjalaisista partisaaneista vaiettiin. Vasta kylmän sodan päätyttyä uuden (nykyisen) kuninkaan Harald V:n toimesta 1992 valtio pyysi anteeksi ja palautti toiminnassa mukana olleiden kunnian. He saivat muistokivensä ja museonsa. Myös Kirkkoniemen keskustassa on aiheeseen liittyvä patsas: venäläisten Norjan vapauttajien näköispatsas. On kyllä hämmentävää, kuinka erilainen suhtautuminen miehitetyssä Pohjois-Norjassa oli venäläisiin verrattuna suomalaisten asenteisiin.

Niille, jotka ovat kiinnostuneita historiakerronnan monista puolista, tervemenoa Itäiseen Varankiin!

15.6.2016

Ihminenkö muka luonnon herra




Nyt kun luonto alkaa olla kukkeimmillaan, kaupunki jää taakse ja kesämökkiläiset valmistautuvat iloiseen juhannusjuhlintaan, ajatukset vievät laiturin päässä istujan perimmäisten kysymysten ääreen eli ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Alkuihmiset saivat taistella henkensä kaupalla luonnon armoilla jokapäiväisestä ravinnostaan, tuulessa ja tuiskussa, petoeläinten ahnaiden katseiden alla, kunnes keksivät aseita ja työvälineitä, organisoituivat klaaneiksi ja heimoiksi ja siirtyivät luolista paremmin puolustettaviin asuinrakennelmiin. Luonnon henget ja maahiset, yksisilmäiset ja noidat hallitsivat kuitenkin pelokasta ihmistä: elämä oli lyhyttä mutta julmaa eloonjäämistaistelua.

Uusien keksintöjen ja maanviljelykseen siirtymisen myötä ihminen sai otteen luonnosta; metsä kaatui ryskyen pelloiksi ja laivoiksi, eläimiä kesytettiin hyötykäyttöön, tavaraa kertyi vaihdettavaksi asti, ja laivat veivät hyödykkeitä yhä kauempana oleville kuluttajille. Väkimäärä kasvoi, heimot järjestäytyivät kansoiksi, kansakunniksi ja valtioiksi, jotka merkitsivät maat ja metsät omikseen aseiden voimin. Rationalisoitunut uskonto-oppi ja tiede hivuttautuivat luonnonuskontojen ohitse. Metsänhenkien aika oli auttamattomasti ohi ja sen myötä luonnon kunnioitus ja pelko.

Viimeistään teollinen vallankumous sai ihmisen uskomaan, että hän oli luonnon herra, oikeutettu hyödyntämään kahlittua palvelijaansa, luontoa ja sen rikkauksia. Alkoi ennen näkemätön ja hyvinvoinnin kasvun nimissä toteutettu luonnonvarojen hyväksikäyttö ja saastuttamisen aika, jota jatkui kiihtyen lähes parisataa vuotta.

Valistuneella 1960-luvulla havahduttiin vihdoin karuun todellisuuteen; luonnonympäristön paikoin hyvinkin heikkoon tilaan. Amerikkalaisen Rachel Carsonin kasvinsuojelumyrkkyjen vastainen kirja Äänetön kevät (Silent Spring 1962) osui monen yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijänkin käsiin. Sittemmin on sanottu, että teos ponnistutti ympäristöliikkeet entistä laajempaan toimintaan eri puolilla maailmaa. 

Niinpä 1980-luvulla ei riittänyt enää satavuotisen perinnön omaava kansallispuistojen ja suojelualueiden perustaminen tai hakkuurajoitukset vaan vaadittiin kokonaisvaltaisempaa kestävää kehitystä. Luonnon monimuotoisuus, bioversiteetti, ja vähemmän saastuttavat uudet energiamuodot nousivat puheiden keskiöön. Yliopistot alkoivat opettaa ympäristötietoisuutta ja aihealuetta käsitteleviä väitöskirjoja alkoi ilmestyä Suomenkin korkeakouluista, ja mikä olennaisinta, uudenlainen tietoisuus luonnonympäristöstä vuoti peruskouluihin asti. 

Nyt kun miettii tuota ihmisen ja luonnon pitkää yhteiseloa sinisenä hohtavan Natura-järven rannalla, minusta tuntuu, että luonto kyllä korjaa (ainakin osan) ihmisen tekemistä tuhoista, jos sille annetaan vain mahdollisuus. Niin vahvana ja jykevänä luonto, kasvit ja eläimistö, heräävät eloon joka kevät ihailtavaksemme ja ihmeteltäväksemme, ja niin heikko ja mitätön yksittäinen ihminen lyhyine elämäntaipaleineen sen rinnalla on. 

Näillä mietteillä toivotan kaikille aurinkoista ja rentouttavaa kesälomakautta!