Hunting for beavers and gold in Lapland

In English

Suomeksi

The regional identity of my home area, the Central Lapland in Finland has changed dramatically in the last 300 years. During the time of my forefathers and -mothers the region was famous for it’s wild animals and the land of Europe’s last wilderness. Nowadays the area is an internationally well-known winter resort, and desired target of a modern mining activity.

The old Lapp village or better said siida of Sodankylä is my birth place and has been my family's home site hundreds of years. As it is common in these latitudes, also my ancestors were the Lapp (Sami) people of Kemi Lapland. My forefather, Hans Aska (1685-1759) used to be an elder of his Lapp village near the center of Sodankylä parish. During the times of Hans the hottest debate was dealing with the issue, could he keep his Sami privileges for beaver dams although he married with a daughter of Finnish pioneer settler. The crown court of Lapland accepted Hans’ complaint and he got the right to continue his beaver hunting in the lands of his Lapp village. In that time, in the beginning of the 18^th century, beavers and other wild fur animals were “the gold of Lapland”. 

By a twist of fate, Hans was a one of the last inhabitants of Sodankylä who got the right for the ancient Sami hunting places; pioneer settlers colonized rapidly Sodankylä and also the Lapp people changed their source of living from hunting to agriculture which the state supported. During the 19^th century the majority of the inhabitants of Sodankylä were so called mixed people and only few of them considered themselves anymore as Lapps. My grand-grand-father and Hans’ son’s son’s son’s son Tuomas Aikio (1843-1929) was a farmer with cattle and although he had also reindeers, his identity was Finnish. A huge cultural and identification change of my family and other families of the Central Lapland had happened during these 150 years.

During my time, from the 1960s to present, Sodankylä has changed again a lot. When I was a kid, the large artificial lakes of Lokka and Porttipahta were built and the environmental landscape changed dramatically, agriculture become unprofitable and the forest work was mechanized. A huge migration wave took place and young people started to build their new identities as factory workers in the southern towns of Sweden and Finland. Because of the Cold War a military garrison was opened in Sodankylä and new people arrived to the municipality from other garrison places of Finland. All in all, during the 1960s-1980s the region lost it’s image as a land of small farms and brave loggers. The rich findings of minerals made both in Sodankylä and Kittilä in the 1980s awakened hope for the better future of the region.

The Kevitsa mine near the village of Petkula and owned by the Canadian First Quantum Minerals Ltd, has revitalized the village life of Sodankylä and the community has got new inhabitants, miners; the mine is employing ca. 200-500 workers and produces nickel and copper. The same phenomenon has happened also in Kittilä, the municipality neighboring Sodankylä. Today I spend more time in my cottage in Kittilä than in Sodankylä, and that is why I have followed the development of Lapland also from the point of view of Kittilä. My cottage lies in the village of Sirkka which is known better as Levi. It is the most popular winter resort area in Finland and well known tourist attraction place among foreigners as well; ten thousands of Russian, English, French etc. slalom skiers and free time travelers spend their holidays there every year.

The Suurikuusikko (in English a big fir forest) gold mine lies about 50 kilometers north-east from the center of Levi, and almost all the workers of the mine live in Levi. Suurikuusikko, owned by the Canadian Agnico Eagle Miners Ldt, is the biggest gold mine in Europe. It has ca. 400 employers.  A separate sub-community for mine workers has been built only a couple of kilometers to the north from the Levi tourist hotels; the private houses and rental flats look very nice and picturesque. However, mine employs often large among of contract workers and that is why labor force changes quite often.

When we compare previous times with the present situation, the biggest change has happened in ownership of natural resources. My Lapp ancestors owned their hunting regions collectively, today international companies are gathering the profits of the Lappish mines.  The Finnish Government has eagerly allow mining permits for international companies due to employment situation in so called peripheral mine areas in North and East Finland.

 

Lapin suuri harppaus: Majavien pyynnistä kullan metsästykseen

Kotiseutuni Keski-Lapin alueellinen identiteetti on muuttunut valtavasti viimeisen 300 vuoden aikana. Esi-isieni ja -äitieni aikana alue oli tunnettu turkiseläinten pyyntipaikkana ja Euroopan viimeisimpänä erämaana. Nykyään seutu on kansainvälisesti tunnettu talvilomakeskus ja modernin kaivostoiminnan haluttu kohde.

Vanha lapinkylä eli siida Sodankylä on syntymäpaikkani ja iänikuisen sukuni koti vuosisatoja. Kuten on tavallista näillä leveysasteilla, myös minun esivanhempani ovat olleet Kemin Lapin lappalaisia. Esi-isäni Hans Aska (1685-1759) oli kylänvanhin Sodankylän kirkonkylän lähellä olleessa lapinkylässään. Vanhan Hansin aikana tunteita kuohuttanut kiistakysymys oli, saisiko hän säilyttää lappalaisille kuuluneen oikeutensa majavapatoihinsa vaikka avioitui suomalaisen uudisasukkaan tyttären kanssa. Hans valitti asiaansa käräjille, joka myöntyi tämän vaatimuksiin ja niin Hans sai jatkaa vielä hetken metsästäjän ammattiaan. Tuohon aikaan, 1700-luvun alussa, majavan nahat ja turkikset olivat ”Lapin kultaa”.

Kohtalon oikusta Hansin elämä ajoittui aikaan, jolloin suuri muutos ravisteli Lappia: lappalaisten pyyntitouhut saivat jäädä kun uudisasukkaiden joukot valtasivat enemmistön Sodankylänkin asukaskunnasta. Nämä harjoittivat kruunun suosimaa maanviljelystä ja karjanhoitoa ja Hansin askareet ja osaamiset olivat kohta mennyttä maailmaa. 1700-1800-luvun taitteessa suuri osa Sodankylän väestä oli muuttoliikkeen vuoksi etniseltä taustaltaan ns. sekaväestöä. Isoisäni isä Tuomas Aikio (1843-1929) oli jo maanviljelijä ja vaikka hänellä oli myös poroja, oli hän etniseltä identiteetiltään jo suomalainen; Kemin lappalaisten kieli, tavat, pukeutuminen, ruokakulttuuri jne olivat häipyneet menneisyyden hämäriin. Hansin ja hänen pojan-pojan-pojan-poikansa Tuomaksen elämänkaarien välissä, noin 150 vuoden ajanjaksolla, Keski-Lappi muuttui peruuttamattomasti, kun perheiden kulttuurit ja identifikaatiot siirtyivät rajusti paikaltaan.

Minun omien muistikuvien aikaan, jotka alkavat 1960-luvulta, on alueella tapahtunut muutos paljon nopeampi. Kun olin lapsi, valtavat tekojärvet Lokka ja Porttipahta rakennettiin, mikä näkyi suoraan ympäristömuutoksina, maanviljelystä tuli tuottamatonta ja savottahommatkin menettivät metsätöiden koneistuksen takia entisen hohtonsa. Nuori väki lähti siirtolaiseksi ja alkoi rakentaa uutta identiteettiä tehdastyöläisinä Etelä-Ruotsin ja -Suomen kaupungeissa. Maailmallinen kylmä sota heijastui pohjanperillekin kun Sodankylän varuskunta aloitti toimintansa ja uutta väkeä Suomen muilta varuskuntapaikkakunnilta muutti kuntaan. Paikkakunnan tuntu haki uutta muotoaan, kun sinnikkäiden karjankasvattajien ja urheiden savottasällien aikana päättyi. 1980-luvulle tultaessa ensimmäiset lupaavat malmiesiintymät löydettiin sekä Sodankylästä että Kittilästä, mikä herätti toiveita paremmasta tulevaisuudesta. 

Petkulan kylän lähellä oleva Kevitsan monimalmikaivos, jonka omistaa kanadalainen First Quantum Minerals Ltd, on elävöittänyt Sodankylän elämää kun kunta on saanut uuden työläisjoukon, mainarit. Kaivos työllistää 200-500 henkilöä ja se tuottaa nikkeli- ja kuparirikasteita. Samanlainen ilmiö on tapahtunut myös Kittilässä, Sodankylän naapurissa. Itse vietän tätä nykyä enemmän aikaa Kittilässä kuin Sodankylässä, koska mökkini sijaitsee Sirkan kylässä, mikä tunnetaan paremmin suosittuna talvilomakohteena Levinä. Kymmeniätuhansia venäläisiä, englantilaisia, ranskalaisia jne turisteja lomailee kylässämme joka vuosi.

Noin 50 km Leviltä lähellä Kiistalan kylää sijaitsee Suurikuusikon kultakaivos, jonka työntekijöistä valtaosa asuu Levillä. Kaivoksen omistaa kanadalainen Agnico Eagle Miners Ltd, ja se on Euroopan suurin kultakaivos. Pari kilometriä pohjoiseen Levin turistihumusta sijaitsee mainareiden yhteisö, nättejä omakotitaloja perheellisille ja vuokrataloja sinkuille. Idylli ei ehkä ole aivan täydellinen, sillä kylällä kerrotaan, että työvoima vaihtuu keikkatyöntekijöiden runsauden takia useinkin.

Verrattuna nykyistä kaivosbuumin leimaamaa Keski-Lapin suurta murrosta vanhaan aikaan, voidaan nähdä, että merkitsevin muutos koskee luonnonresurssien ja niistä saatujen voittojen omistusta. Lappalaiset esi-isäni omistivat pyyntimaansa kollektiivisesti, nykyiset pyyntimiehet ovat kansainvälisiä firmoja. Suomen hallitus n kernaasti luovuttanut kaivoslupia ulkomaisille yrityksille olletenkin työvoimapoliittisista syistä: Pohjois- ja Itä-Suomen väki kun tarvitsee kipeästi uusia työpaikkoja.  

DMZ: in the border zone between North and South Korea

I was in the tunnel dug by North Koreans and felt myself uncomfortable.  The authentic tunnel was my height and it’s breadth was about 1.5 metres.  The granite walls were wet and cold; here and there were holes and black spots. Our guide said that the idea of North Koreans had been to explode the tunnel if South Koreans would find it, and that is why there are so many holes for dynamite.  The black spots were only a blind: North Koreans tried to make South Koreans believe that they were only seeking for coal. South Koreans have found already four tunnels and they believe that North Korea has tried to launch an assault on South Korea via tunnels.

I visited also an observation point where tourists could look at the ill-famed totalitarian country. I remembered my trip to West Berlin during my student time: there was also a vantage point for looking at the infamous East Berlin. The South Korean side was full of activity: at the Dorasan Station are a museum, souvenir shops, restaurants, theme park etc. For South Koreans the border zone is a place of business and a space of political tourism, for North Koreans the zone is the most important ideological border, a barrier between the two worlds. When I look at across the line, it was only empty land on the North Korean side of the border.

I came to South Korea from Japan where we had the BRIT XII (Border Regions in Transition) conference in Fukuoka. One day we spent in Busan, which is also called South Korean’s Riviera.  We spent also one day in the Island of Tsushima, the scene of a major sea battle between Japanese and Russian warships in 1905. From the Finnish political viewpoint, the war was a remarkable turning point: Finnish position under the Russian Imperium eased due to the defeat of Russia. We got the right to rebuild our parliamentary system and in 1906 also Finnish women got the right to vote and be candidates in elections. In 1907 the first 19 women started their term; they were the first female parliament members in Europe.

When we arrived in the South Korea, our host showed to us the most popular music video of the world, South Korean Gangnam Style; already 900 million people have loaded it! Instead of the music I read during my conference journey a book which has also shocked the western world:  Escape from Camp 14, a documentary book written by Blaire Harden. It tells a tragic and horrifying story of North Korean Shin who was born in a prison camp in 1982, a child of prisoners, who succeed to escape from North Korea in 2005. Shin Dong-hyukin, who is living nowadays in the USA and Seoul, visited also Helsinki in 2012 with North Korean civil rights activists: a calm young man with light brown eyes. In an interview he said: ‘We could change the situation in North Korea if the support of the international community would be stronger towards our cause...’  I remember that in the 1930s when Finnish neighbour, the Soviet Union, executed its own citizens, like members of ethnic minorities and political dissidents, none of the European countries helped the victims across the Iron Curtain. Therefore, I guess, political change must rise up from inside, from the acts of North Koreans in their own land. 

Pietarin porteilla

Allegro on niin nopea, että täytyy olla todella tarkkaavainen, että ehtii nähdä Terijoen (nykyisen Zelenogorskin) keltaisen aseman kaarevan fasadin. Kävin aseman hallissa ja kellarikerroksessa Maailmojen rajalla -kirjaani tehdessä muutama vuosi sitten. Pitihän minun nähdä juuri tuo kellari, missä Kaljusen Heka, tuo nuoruuttaan röyhkeä ja nousukasmainen punakaartin johtaja valkoisessa tötteröhatussaan kuulusteli vankejaan, uhkaili, ammuskeli ja pöyhisteli. Oletettavasti kukaan muu modernin Helsinki-Pietari -junan matkaajista ei kiinnittänyt huomiota meille historiatietoisille suomalaisille niin tärkeään Pietarin esikartanoon, jota täplitti kallellaan olevat kehnot puutalot ja parimetrisen aidan taakse kätkeytyvät fiinimmät huvilat. En liioin ehtinyt identifioida Kuokkalaa, Kellomäkeä enkä Rajajokea: tunnistamista hidasti jo se, että kaikki Kannaksen rajayhteisöjen nimet vaihdettiin venäläisiksi jo 1948. Opetus on se, että syytä hypätä junasta Viipurissa ja matkata Pietariin paikallisjunassa – jos siis haluaa nähdä vanhoja suomalaisen Kannaksen kyläpaikkoja Pietarin pohjoisella portilla.

En kuitenkaan tällä kertaa matkannut historiallisella Pietarin radalla vanhan Kannaksen tähden, vaan olin matkalla Pietarin maankuuluun valtionyliopistoon Itä-Suomen yliopiston opettajavaihdon kautta. Se on juuri se yliopisto, jossa Venäjän suuret miehet, kuten Lenin, Putin ja Medvedev, ovat suorittaneet akateemiset tutkintonsa. Herrojen kuvat koristivat muiden silmäätekevien rinnalla päärakennuksen aulaa. Tätänykyä opiskelijoita on 32 000. Vanhat perinteet näyttävät olevan valttia vieläkin venäläisen tieteen pyhätössä: toisin kuin meillä Suomessa, opiskelijat nousivat yhä seisomaan kun tulin professorikollegani kanssa huoneeseen. Se kyllä huvitti minua.

Viiden päivän vierailuuni mahtui myös Pietarin eteläinen portti, Puskinin mukaan nimetty Leningradin alueyliopisto, jonne mentäessä ohitimme laajan ja hyvin reaalitaiteisen monumentin. Se muistutti Leningradin lähes 900 päivää ja yli 600 000 uhria vaatineesta piirityksestä 1941-44. Itse alueyliopisto on monitieteinen kaksikymmenvuotias instituutti. Meitä oli vastassa 70-vuotias rautarouva, apulaisrehtori, ja oppaana opiskelija, joka kertoi äitinsä olevan kotoisin Venäjän Karjalasta. Esitysten alussa jouduin julkiseen keskusteluun paikalla olleen Venäjän luonnonsuojeluyhdistyksen (All-Russian Society of Nature Protection, VOOP) edustajan kanssa. Kyseinen VOOP on jo 1924 perustettu luonnonsuojelujärjestö, jonka huomio kohdistuu tänä päivänä pietarilaisten arimpaan kohtaan, puhtaaseen juomaveteen. Vesi tulee nykyään Laatokasta, jonka veden laatu koetaan järven saastumisen takia nykyään hyvin ongelmalliseksi. Ei tullut edes mieleeni juoda pietarilaista kraanavettä: suihkussakin tuntui veden rankat puhdistukseen käytetyt kemikaalit.

Eteläisen Pietarin porttina on myös Tsarskoje Selo palatseineen ja puistoineen. Alun perin inkerinmaalaisten alueella ollut paikka oli Saari ja Saaren kylä, mutta se kolonisoitiin Tsaarin kyläksi sen jälkeen kun ylen korkea herra Pjotr Romanov sai päähänsä rakentaa kaupungin 75 km pituisen Nevajoen suistoon ja Suomenlahden kainaloon. Nyt siellä on täysin uudestaan rakennettu muun muassa Katariinan palatsi meripihkahuoneineen ja julmetun paljoine kultineen. Pienen löydönkin tein: yhdellä seinällä roikkuu maalaus Imatrankoskesta (Imatrasta lisää voi katsoa minun ja Jani Karhun toimittamasta Moniääninen Imatra -kirjasta, jota saa tilattua Imatran kaupungilta, leena.peura-kuusela@imatra.fi). Palatsissa oli kuitenkin liikaa kultaa ja barokkia pohjoiseen makuuni. Pytingin ylettömän kallis kunnostus aloitettiin jo Soviet-ajalla.  Miksi? Pönkittämään suurvallan mahtavaa ja loisteliasta historiaa. Historia se on oiva käsikassara kaikkeen vallankäyttöön. Jos sitä ei luontevasti ole löydettävissä, se luodaan. 

Ideavarkaat ja mustamaalaajat elävät keskuudessamme

Syyskuussa valtakunnanlehdessä oli kirjoitus, jonka varmaankin me kaikki yliopistojen opettajat luimme tarkoin: ”Kiristyvä kilpa viettelee tutkijoita vilppiin” (HS 11.9.2012). Jutussa haastateltiin Tampereen yliopiston kansleria, joka toimii myös tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtajana, ja kerrottiin, kuinka akateemisessa maailmassa on syyllistytty haamukirjoittajien käyttöön, ketjukirjeisiin (mitä ne lienevätkään tässä yhteydessä), sepitettyihin ja manipuloituihin tutkimustuloksiin, plagiointiin, itseplagiointiin (taas outo sana), tutkimustulosten varastamiseen ja ansioluetteloiden paisutteluihin. Yliopistoissa työskentelee poikkeuksellisen paljon älykästä väkeä, joten mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat varmaan tälläkin saralla lähes rannattomia.

Akateemisten ”rikollisten” määrä on kuulemma kasvussa. Joka vuosi jää tyyppejä kiinni, ennen kaikkea plagioinnista, mutta valtaosa epäeettisistä toimista jää yhäkin paljastumatta. Enpä tiedä, onko moisten hämärätouhujen määrä kasvanut, nyt niihin vaan kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota, ja hyvä niin.  Meistä jokainen, jolla on pitkä yliopistokokemus takanamme, tunnemme näitä tapauksia. Itsekin jouduin aikanaan väitöskirjan tekijänä varttuneemman tutkijan varkauden kohteeksi. Se satutti niin sairaasti, etten vieläkään ole siitä kunnolla selvinnyt. Hyväksikäytetyksi tulemisen tunteen kokemuksen satuttamana tervehdin ilolla kaikkia toimia, jotka pysäyttävät nuo siepparit. Pahinta kokemuksessa oli täysi avuttomuus, asiasta ei voinut kertoa kenellekään, ja jos kertoikin, sieppausta oli työlästä todentaa. Sieppari voi, varsinkin jos hän on varttuneempi tutkija, leimata nuoremman höyrypääksi, epätasapainoiseksi tai tutkijaksi kelpaamattomaksi. Siihen tyssäisi tutkijaura ja sieppauksen uhri hiljenee, mutta ei unohda.

Siinä mielessä puheena olevan artikkelin väite epäeettisen toiminnan kasvusta pitää paikkaansa, että näemme nykyään ympärillämme ilmeisiä ideavarkauksia ja avointa kollegojen mustamaalaamista. Kilpailu on kovaa, ja moraalisesti heikot yksilöt lankeavat korkean etiikan rajan toiselle puolelle.  Eräs kollegani kertoi, ettei hän enää voi hakea mitään projektia, kun häneltä napattiin edellisessä haussa koko idea. Missä vaiheessa tuollainen sieppaus voi tapahtua? Päädyimme siihen, että sen on täytynyt tapahtua lausuntokierroksella. Lausunnonantajat näkevät paljon suunnitelmia ja houkutus on suuri. Ainahan sieppari voi sanoa, että ’hienoa, minäkin olen keksinyt tuon idean, mikä sattuma’. 

Eräs saksalainen lausunnonantaja kertoi, että se nyt on itsestään selvää, että parhaimmat ideat siepataan, ja totesi, että joukossamme on erityinen ammattilaislaji, joka ehdoin tahdoin haluaa juuri arvioitsijaksi, koska sitä kautta pääsee nimettömänä arvioimaan hyviäkin aiheita, jotka eivät ehkä kuitenkaan saa rahoitusta, ja aihe jää näin kellumaan vapaana. Pelottavaa!

Ja mitä sitten perättömästä mustamaalaamisesta? Koulukunnat taistelevat keskenään, mutta joukossamme on myös henkilöitä, jotka katkeroituneena tai muuten pahaan vääntyneenä, harrastavat mustamaalaamista lähes työkseen. Miten me pysäytämme heidät? Emme mitenkään. 

Kova kilpailu synnyttää myös selkäänpuukottamisia ja mikä pahinta, epäkunnioittavaa suhtautumista kollegoja kohtaan. Hallintoväki saattaa tyrannioida huippututkijoita arjessa, mikä kertoo epäkunnioittavasta asenteesta ja painopisteen vinoumasta yliopistoyhteisöissä. Toisaalta korkeimpien toimien haussa asiantuntijalausunnot voidaan tarkoituksenhakuisesti ja epätieteellisesti sivuuttaa, ja vallan saa mutu-tuntumat, mikä sekin kertoo raskaasta epäeettisestä toiminnasta. 

Raiskaavat sotasankarit: Beevorin kertomus toisesta maailmansodasta

62 miljoonaa kuollutta, joista 37 miljoonaa (60%) siviiliä. Toisessa maailmansodassa oli edullisempaa olla sotilas kuin siviili, oli edullisempaa asua muualla kuin Neuvostoliiton länsirintaman rajakylissä tai Puolassa, Ukrainassa tai Baltian maissa tai saksalaisissa suurkaupungeissa. Brittien kauhistuttavat – ja brittikenraali Arthur Harrisin intohimoisesti vaatimat − aluepommitukset suurkaupunkeihin olivat kuin saksalaisten keskitysleirit: siviilien tappamista varten suunnitellut.

Naisten osa miesten sodassa oli lohduton varsinkin siellä, missä japanilaiset joukot kulkivat tai missä Puna-armeija teki ryöstö- ja kostoretkiä. Eräänkin kerran, kertoo brittiläinen entinen upseeri ja tarinanikkari Antony Beevor, venäläissotilaat saavuttivat pakoon lähteneet saksalaissiviilien joukot. Pakolaisia oli tuhansittain kapealla tiellä, mutta niin oli sotilaitakin. Koston sokaisemat sotilaat joukkoraiskasivat ja lopuksi tappoivat 8-vuotiaista tytöistä lähtien kaikki pakolaisnaiset mummoihin asti. Hysteerisesti naisia puolustaneet pojat ja papat ammuttiin. Näky oli silminnäkijän mukaan kuvottava: naisten, tyttöjen ja mummojen silvottuja ruumiita oli kilometritolkulla tien varsilla. Tuota kauhistusta olemme saaneet nähdä muun muassa Klimovin elokuvassa ”Tule ja katso” (1985), missä kuvataan Valko-Venäjän noin 600 kylän asukkaiden raiskauksia ja tappoja sekä kylien tuhoamista.

Miksi sotasankari raiskaa? Joku voisi selittää ilmiötä sillä, että epäinhimillisissä oloissa, kuten sodassa, ihminen raaistuu, menettää inhimillisyytensä ja muuttuu saalistavaksi pedoksi. Toinen voisi sanoa, että sotilaan macho-rooli edellytti sen laatuista käyttäytymistä. Ehkä raiskaajat arvelivat, että kosto vihollisen tappamista omaisista oikeutti raiskaukset ja naisten ja lasten tapot. Häpäisy, epäkunnioitus, herruuden ja vallan osoittaminen. Syitä sodanaikaisiin raiskauksiin on monia. On tutkittu, että raiskaajat ovat siviilioloissa usein reppanoita. He tulevat alemmista yhteiskuntaluokista, ovat heikosti koulutettuja, tienaavat vähän, ovat heikon itsetunnon omaavia, tottuneet väkivaltaan, vihaan ja aggressioon ja heidän sisäinen kontrollinsa on heikko. Beevor ei analysoi sotarikoksia kirjassaan ”Toinen maailmansota” (2012) vaan toteaa, että näin oli.

Beevor ei liioin pohdi muitakaan sodan ilmiöitä, ja teos onkin älyllisesti hyvin lattea. Sen kaunokirjallinen tyyli ei sekään häikäise eikä se ole erityisen hyvä tietokirjanakaan: siinä on hyvin vähän uutta tietoa yksittäisistä rintamista. Uutta 900-sivuisessa kirjassa on se, että se murtaa meidän Eurooppa-keskeistä kuvaamme sodasta ja todistaa teoksellaan sodan mielettömyyttä sekä lähes kaikesta kontrollista vapaan toiminnan leviämistä kaikkialla maapallolle: Homma lähti sananmukaisesti käsistä. 

Asetelma kirjassa on tuttu: pahikset Japani ja Saksa vastaan vähemmän pahikset länsiliittoutuneet. Suomen jatkosodan rintamat eivät saa rivinkään mainintaa. Herkullista ovat Beevorin kuvaukset Rooseveltin naiiviudesta, Stalinin onnekkuudesta ja Churchillin tempoilusta. Osansa saavat myös narsistiset ja omia uriaan ajattelevat ja keskenään riitelevät kenraalit. Beevor myös muistuttaa, että sodan sankarikuvauksissa on unohdettu Normandian siviiliuhrit ja kylien tuhoamiset, mieleltään järkkyneet, taistelukauhu, hermoromahdukset ja pelkuruus. Nekin olivat osa sodankäynnin arkipäivää. Naisia kirjassa ei mainita kuin raiskausten uhreina ja muutaman rivin saa nokkava ja miestään ohjaava Rouva Tšiang Kai-šek (!).

Kiinnostavasti Beevor mainitsee kiinnostavan seikan, nimittäin toisen maailmansodan aikana eri maissa nousseen sisällissodan uhan: Kiina, Ranska, Puola… Suomessakin siitä puhuttiin ja sillä peloteltiin, jotteivät rauhanaktivistit olisi saaneet enemmän jalansijaa kuin mitä saivat. Erään asian Beevorkin unohtaa, kuten muutkin sotakirjailijat, nimittäin kriisiajan talouselämän hyötyjät. Uuden teknologian keksijät, sotateollisuus, asekauppiaat, mustan pörssin miehet.. he rikastuivat ja paisuivat samaa tahtia kun siviilit ja sotilaat kuihtuivat ja kärsivät.