1.12.2014

The painful transition of Finnish academic world



In Finland there are about 3000 private, non-profit foundations and funds. In comparison, in Norway there are ca. 7000, in Sweden 20.000, in the UK approximately 160.000 and in the USA over 600.000 foundations. When the first law on non-profit foundations was passed in Finland in 1930, the number of this kind of registered societies was close to 20. The early foundations were mainly societal charity organs and, for instance, home museum foundations of local or national dignitary men. 

But times changed and activities of foundations have become more complicated especially in terms of taxation. The economic base of foundations has been mainly donations and shares of different companies or common fundraisings (like it was in case in the Finnish Cultural Fund in 1937-39). The variation of foundations is very wide; most of them have been, and still are, quite small, and only some of them are really well-off. In Finland we have only four foundations which asset is over one milliard euro per year (Kone Foundation, Aalto University Foundation, Finnish Cultural Fund and Finnish-Swedish Svenska Litteratursällskapet/Svenska Kulturfonden).

To standardize operating principles and make rules more transparent the leading foundations established in 1970 a national co-operative organ, Delegation of Funds and Foundations to coordinate the field. Today ca. 140 of the most important Finnish foundations and funds are members of this organization: in 2013 they awarded 330 million euro as grants. In spite of the variety in size, societal significance and special focus areas, the great majority of today’s foundations is sponsoring first of all research, arts, education and housing (like student and elderly homes). 

Due to today’s economic depression and turbulences of financing systems of universities (the new university law in 2010) and re-evaluation the new roles of the leading financing institution (Finland’s Academy of Sciences), the  work of foundations has been  especially during the last five years very important for academic researchers and artists. All in all, foundations are an important part of the so called third sector and civil society. The third sector contains many non-profit communities who underline their work on the “public good” principle. These kinds of communities are, for instance, foundations, associations, parties and labor unions.

The increasing significance of private foundations is challenging the Nordic model of welfare society which has – at least until now – emphasized the leading role of the public sector especially in terms of education, research and social well-being. We can witness already now to transformation of the public sector. It is, step by step, trying to transfer more its previous duties toward the third sector. This structural change is very painful and intimate to such a small academic community as the Finnish university system is. Academic unemployment has increased, nearly one thousand PhDs were without work in 2014, young brilliant and frustrated researchers try to find some other source of living, and many professors are exhausted. In addition to research work, teaching, supervising and many societal duties, they should be visionaries, strategists and leaders of future researcher as well.

The period of transition has also questioned the previous evaluation systems of academic projects and national focus areas, and introduced many new and various funding instruments which have got a lot of resistance, especially the demand of “society sensitive” researches has got many critical comments. Is there anymore such a concept as “academic freedom”. The Finnish state – the head financier of our academic research - underlines more solid connection between the state’s interests, investments and researchers tasks and results. There will be more pre-defined calls or tenders for research than before. 

It is clear to all those working at Finnish universities that we are just now living in the academic jungle and only the best strategists and most skillful players of the game will win. As I said, this is and will be very painful and a rude operation but at the very same time absolutely necessary. We have no other way left then to comply with the new division of resources, and face both the intellectual, ideological and economic challenges.

From this viewpoint the role of foundations as financiers of academic research will be very important in the future; they could sponsor upstream or marginalized research fields, offer platforms for dialogue and promote interaction between society, academic world, cultural actors and artists. Maybe they also can provide more space also to professors who often feel themselves marginalized and overpowered by these changes.


 (More information, see for instance, the home page of the Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta, www.saatiopalvelu.fi/smk.html ; Matti Virén, Yleishyödylliset yhteisöt Suomessa, 2014; Maarit Valo, Uusi, uudempi, uusin yliopistolaki, 11.11.2013. See http://blogi.professoriliitto.fi/  )

19.10.2014

Rovaniemi poltettiin 70 vuotta sitten: Lapin tuho katkeroitti monia


Olen monta kertaa kulkenut mielikuvituksissani Helmi-äitini ja vanhimman sisareni ja Maria-mammani ja tätieni seurassa Himangalta Keski-Pohjanmaalta poltettuun Lappiin, kotiin evakosta kesäkuussa 1945. Matkaa Himangalta Keski-Pohjanmaalta Sodankylään on noin 500 km. Se taitettiin aluksi kuorma-auton lavalla, sitten junalla tuhottuun Rovaniemeen. Siellä oli siirtokeskus, minkä kautta pohjoisen ihmiset pääsivät jatkamaan vaivalloista matkaansa, kontrolli- ja opastuspiste. Hermostuttavasti siellä piti jonottaa, mikä viivästytti kotipaikoille pääsyä. Yösijoja oli palamatta jääneissä parakeissa, onneksi oli lämmin kesäkuu, juhannuksen aluspäivät. Pohjoiseen vievä siltakin oli näköjään räjäytetty, edessä oli vielä lautankin odotus, tuskailivat palaajat. Savupiiput törröttivät kaikkialla 90-prosenttisesti tuhotussa kaupungissa, kauhistuttava ja sanattomaksi tekevä näky; vain siellä täällä yksittäinen talo oli jäänyt pystyyn, vanha puinen asemarakennuskin. Tuuli levitti raunioista pölyä, jälleenrakennus oli alussa, vasaroiden kolke ja sahan suhina kuului kaikkialta, paljon miehiä oli jo töissä. Järkytys oli vaihtunut kuumeiseen fyysiseen työhön; siinä paikattiin sielua ja ruumista samaan aikaan.

Pohjoiseen pyrkivä naisseurueemme oli sekin jännittynyt, odottava, kiire oli äkkiä päästä kotiin ja aloittaa arki – saada elämä järjestykseen. Mamma oli kuusikymppinen, pienin kulkija viisivuotias, ja eteneminen oli mitoitettava sen mukaan. Keväällä maalishankien aikaan kotikylässä oli käynyt reellä ajelemassa naapurin mies ja tuonut evakkopaikkaan sellaiset terveiset, että koko kylä oli poltettu, sataprosenttisesti. Kesäkuiset palaajat tiesivät, että kotipihasta oli jäänyt pystyyn vain aitta ja riihi, mutta silti ja juuri siksi, oli päästävä kodin pihapiiriin nopeasti. Polttava, polttava ikävä ja odotus olivat melkein kestämättömiä. Kymmenen kuukautta aikaisemmin, 8. syyskuussa 1944, kylän väki oli käsketty jättämään kaikki: ”Nyt ovat asiat tällä kertaa kehittyneet niin pitkälle, että meidän on jätettävä rakkaaksi käynyt Lapimme…”, sellainen viesti luettiin Lapin kansalle Rovaniemen radioaseman ”eetteriaalloilla”. Huhujen mukaan paluuta ei ollut, Lappi jäisi saksalaisilta venäläisille. Siksi paluussa oli myös valtavaa riemua kotiin pääsystä. Pohjanmaalla oli puhuttu paljon karjalaisten ankarasta kohtalosta, he olivat menettäneet niin paljon.

Vihdoinkin naiset pääsivät viimeiselle taipaleelleen. Väliaikaisella lossilla Kemijoen yli, oltiin jo paremmalla puolella. Ja sitten lähdettiin kävelemään. Se oli hidasta, onneksi oli vielä evästä laukuissa. He eivät lähteneet etenemään lähes kokonaan tuhottua Jäämerentietä, vaan oikaisivat Ounasjoenvarren tielle ja sieltä Meltauksentietä kohti Sodankylää, matkaa oli vielä 130 km. Miinanraivaustöissä oli miehiä tämän tästä, kaikki sillat oli tuhottu. Saksalainen tuhoojapartio oli mennyt tätäkin tietä. Epämääräisiä losseja, kapea, miinoista vapautettu polku johti kohti kotia. Ohitettavat kylät oli poltettu, raunioilla puuhaili väkeä, uusi väliaikainen tupa oli saatava nopeasti pystyyn, elokuussa alkaisi jo viilentyä. Puhuttiin paljon miinoihin kävelleistä lapsista.  

Lopen uupuneena seurue pääsi kotikyläänsä. Näky oli samalla kertaa häikäisevän kaunis ja kammottava. Oli juhannusaatto ja pellot olivat täynnään keltaisia kulleroita, nokeentuneet savupiiput kurottivat mustina kirkkaansinistä taivasta vasten, järven vesi kimalteli keskikesän helteessä. Naiset kuulivat kylään ennättäneiltä, että mummola, joka oli vähän etäämpänä kylästä, oli täysin säilynyt: tuhoojapartiolla oli ollut kiire. Seurue levähti tovin, söi eväät ja jatkoi matkaa mummolaan. Se oli harmaa, pitkä talonpoikaistalo metsän keskellä. Piisiin tulet, sauna lämpiämään ja puhtaat petivaatteet sänkyihin. Voi sitä iloa.

Seuraavana päivänä nuoremmat naiset lähtivät kylään kokoamaan kaikkea mahdollista säilynyttä. Aitasta tuli uusi koti. Kun isäni pääsi palaamaan sotahommista, hän rakensi aittaan kuistin, avasi hirsiseinään ikkunan ja muurasi nurkkaan puuhellalle paikan. Pieni perhe asui siinä mukavasti ensimmäisen talven.

Kaikkialla Lapissa kävi kuumeinen hyörinä ja häärinä, kaikesta oli pulaa, riideltiin vanhoista ikkunoista, ovista, metallista… Varastettiin ja keinoteltiin. Sillat Rovaniemeltä pohjoiseen valmistuivat vasta 1951, ja kaikki rakennustavara oli kortilla. Lappi vuonna 0 oli epätoivoisen aktiivinen. Valtio antoi monenmuotoista apua, kuten jälleenrakennuslainoja, maatalouslainoja, ruoka-apua…  UNNRA-apua saatiin ulkomailta, äitinikin sai pari ämpäriä, kestävää laatua, 60-luvulla sanoimme niitä unra-sinkeiksi.  

Lapin kansanedustajat kaikista puolueista välittivät tyytymätöntä viestiä eduskuntaan: lappilaisia oli kohdeltu tukitoimissa huonommin kuin siirtokarjalaisia. Nämä kaksi onnetonta kansanosaa oli pantu napit vastakkain. Valtiovalta antoi 50-luvulla joillekin anteeksi jällenrakennuslainoja, mutta pieni katkeruus jäi. Ensin herrat olivat antaneet Lapin kevyesti vieraan vallan sotilashallintoalueeksi heti jatkosodan alettua, sitten vieneet epäonnistuneella politiikallaan siihen, että koko maakunta poltettiin, ja sen jälkeen Lapin kansan piti vielä kerjätä apua. Otti luonnon päälle. Osa siirtyi kapinallisesti kannattamaan SKDL:ää vaaleissa; siitä tulikin vuosikymmeniksi yksi tyytymättömyyden purkautumisväylä. Toinen puolisko uskoi taas lujasti maalaisliittoon ja Jumalaan.

Usko pitikin olla kova, ennen kuin Lappi saatiin nousuun. Hyvä asia oli, että töitä piisasi; etelästä asti tuli junantuomia työmiehiä savotoille, rakennuksille, tietöihin. Mutta jotain lipsahti pahasti pieleen. Se nousu, jota petsamolainen Lappi oli elänyt 1930-luvulla, oli mennyttä. Lapista tuli jälleen se säälittävä ja perifeerinen, kulttuuriton köyhä. Lapin tuho katkaisi pahasti maakunnan kehityksen.


Lapin kansan kokemuksista sota-aikana, ks. Lähteenmäki Maria, Jänkäjääkäreitä japarakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939–45. Suomen Historiallinen Seura 1999. Loppuunmyyty, saa vain kirjastoista.  

10.9.2014

Terrori on löytynyt – Kanada on ykkönen!



Kaikki Arktisten alueiden ystävät valpastuivat, kun kanadalaisella jäämurtajalla matkanneet ja huipputeknisillä välineillä varustetut etsijät ilmoittivat vihdoinkin löytäneensä 166 vuotta sitten kadonneen tutkimuslaivan; toisen onnettoman John Franklinin retkikunnan hyvin varustetuista ja mahtipontisesti Terroriksi ja Pimeydeksi nimetyistä laivoista. Ei ole vielä tietoa, onko Viktoriansalmesta löydetty hylky Terror vai Erebus, ehkä sillä ei ole väliä kumpi se on. Löydön tehneet meriarkeologit olivat joka tapauksessa purskahtaneet itkuun väsymyksestä, onnesta ja helpotuksesta: he olivat tuijottaneet monitorejaan viimeiset kuusi vuotta silmät kipeinä ja suuri yleisö oli alkanut jo vahvasti epäillä heidän toimiaan. 


Sekin tiedetään, että aikaisemmat hakupaikat ovat olleet kaukana siitä paikasta, missä onnettomat tutkijat arveltiin olleen jään vankina. Nyt tehty löytö on lähempänä katoamispaikkaa. Jo aikanaan joku inuiitti oli yrittänyt kertoa aavelaivasta, joka ajelehti jäätä myöden etelän suuntaan kannellaan pitkä valkoinen kuollut mies, mutta niitä juttuja ei otettu vakavasti. Sittemmin saatiin tietää, että tutkimusretkikunnan miehet elivät runsaat parisen vuotta kuollen kylmään, nälkään, keripukkiin ja lyijymyrkytykseen. Franklinin kuolinajaksi on merkitty 11.6.1847 ja paikaksi Kuningas Williamin saari.


Tieto löydöstä on otettu Kanadassa vastaan Suurena Kansallisena Uutisena. Pääministeri piti oitis lehdistötilaisuuden, jossa hän riemuitsi yhden suuren mysteerin selvinneen. Löytö oli hänen mukaansa 'hyvä historiallinen tapahtuma', Kanadan Pohjoista luonnetta ja kanadalaisten omakuvaa Pohjoisena maana lujittava tekijä. Kuinka niin? Eiköhän Franklin ollut britti. Eikä hän sitä paitsi ollut läheskään ensimmäinen arktisten vesien kulkija. No siksi, kertoi pääministeri, että tuo kyseinen maailmankuulu Franklinin retkikunta nosti Kanadan arktisuuden maailmantietoisuuteen ja loi pohjan maan arktisen alueen suvereenisuudelle. 


Tällainen intoilu pääministeriltä juuri nyt, Arktisen kiiman aikana, on ymmärrettävää. Hylkyjen etsimiseen sitä paitsi on pantu vuosien varrella niin paljon rahaa, että oli syytäkin löytää jotain. Tämä ajankohta passaa todella mainiosti poliittisten puheiden käyteaineeksi, sillä Kanadahan ilmoittaa kansallisessa arktisessa strategiassaan olevansa maailman johtava arkinen maa, nyt se on myös arktisen tutkimuksen ja tieteellisten kenttämatkojen johtava maa. Tosin myös Norja ilmoittaa olevansa maailman ykkönen. Löytö on piste Kanadan pussiin kilpailussa Norjan kanssa. Eikä siinä kaikki, Kanada omistusoikeus Luoteisväylään vahvistuu löydön myötä, arvelevat kanadalaiset. Eipä siis ihme, että löydetty hylky laitettiin heti netin kautta nähtäväksi kaikkialla maailmassa. Löytöä on verrattu arkeologisten tapahtumien sarjassa noin sata vuotta sitten avattuun Tutankhamonin hautalöytöön. (ks. thestar.com ja BBC.com).


Franklinin tarkoitus ei suinkaan ollut toimia Kanadan brändinrakentajana, vaan lisätä brittien vaikutus- ja valta-asemaa ja kauppaa pohjoisessakin suunnassa sekä kiillottaa omaa glooriaansa ja mainettaan noiden rohkeiden, urheiden ja sankarillisten arktisten alueiden valloittajamiesten härskissä kilpailussa. Franklinin tiimin suuri missio oli etsiä Luoteisväylää eli merireittiä Kanadan pohjoisen sirpaleisen ja hyvin jäätävän vesistön läpi Atlantilta Tyynelle merelle ennen kun joku muu ehtii sen tehdä. Matka eteni hyvin kunnes nimenomaan tutkimuslaivoiksi rakennetut upeudet jähmettyivät jäihin kaikkine 129 miehineen ja kirjastoineen ja uudenuutukaisine säilykepurkkeineen ja kaikkine moderneine laitteineen ja värkkeineen, mitä ikinä 1845 maailmassa ylipäätään oli rahalla saatavissa.

Katoaminen oli maailmanluokan katastrofi-uutinen vailla vertaa (siis ennen Titanicia). Laajat etsintäpartiot lähtivät etsimään laivoja, heilläkin mielessään löytämisen ilo, maailmanmaine ja kunnia. Osa etsintäretkistä päättyi onnettomasti, ja niitä kommentoi jopa kaukaisessa Suomessa muuan Johan Snellman -niminen mies. Euroopan Pohjoisesta tuli myös se mies, joka päihitti koko joukon. Hän oli norjalainen Roald Amundsen, joka käytti toista reittiä kuin Franklin ja matkasi sitä kolmisen vuotta saapuen Alaskan rantamaille 1906. Veri veti samaista Amundsenia myös Etelänavalle, jonka hän brittien suureksi kärsimykseksi tavoitti jälleen ensimmäisenä 1912. Amundseninkin kohtaloksi koitui hyinen Jäämeri. Hän katosi 1928 etsiessään Pohjoisnapaa tavoitellutta kollegansa lentokoneella.

Kaiken kaikkiaan Franklinin laivanhylyn löytyminen tulee jälleen kirvoittamaan pohjoisten seikkailijoiden mieliä. Arktinen turismihan on kasvanut sitä mukaa kun jäitä on sulanut. Jos omistaa ylimääräistä rahaa, nyt kannattaa suunnata Kanadan pohjoiseen, löytöpaikasta tulee takuuvarmasti eksoottisen Arktisen turismin yksi suosituimmista matkakohteista.   

12.8.2014

Syvässä Afrikassa

Osallistuin eräässä Namibian pohjoisessa kylässä perinteiseen heimojuhlaan. Se hämmensi minua, vaikka olinkin lukenut tarinoita vanhojen heimokuninkaiden vallasta ja erityisestä asemasta. Kaikki vip-teltan istujat kävivät vuorollaan polvistumassa chiefin eteen ja ojensivat kätensä ikäänkuin antaakseen arvovaltaiselle aluejohtajalle lahjan: syviä, oikein syviä kumarruksia. Minä en mennyt polvilleni, koska en ymmärtänyt miksi niin tekisin ja kuinka se oikein kävisikään. Ei ulkomaalaisten tarvitse, eiväthän valkoiset käsitä, minulle sanottiin. Kumarrusjonossa oli ainoastaan yksi valkoinen mies, ilmiselvästi jenkeistä Afrikkaan karannut antropologi, korvakoru koristuksena. Rakastunut tähän ihanaan afrikkalaiseen slow laiffiin ja miellyttävään ilmastoon. Mikä ettei!

 Jo päällikön saapumisrituaali oli erikoinen mitään sikäläisestä hierarkiasta käsittämättömän valkoisen naisen näkökulmasta. Kaislamattoa siirrettiin kulkueen edetessä, etteivät suuret herrat astuisi hiekkatantereelle. Itse suuri päällikkö oli keskellä, melkein näkymättömissä lakeijoidensa muodostaessa muurin hänen ympärilleen. Lakeijoina oli sekä korkeissa asemissa olevia pukumiehiä sekä nuoria poikalapsia. Kaikki näyttivät tietävän paikkansa ja asemansa. Valokuvia ei passannut ottaa läheltä, jos paikaltaan sai kuvattua, niin hyvä niin.

 Juhlassa puhuttiin paljon, jokaisen merkkihenkilön titteli mainittiin (mikä stressi puhujille!). Alueen kuvernöörin puhe oli realistinen katsaus maakunnan tilaan; perheväkivaltaa, teiniraskauksia, maan korkeimmat aids- ja hiv-positiivisten luvut, väen karkailu asumaan luonnonsuojelualueille, nuorten työttömyys, vessojen ja sähkön puute... Kuvernööri, mainio mies, entinen plan-taistelija, easy-going, Moskovan kävijä, joka haaveili matkoista Kiinaan, Suomeen ja Jemeniin. Jemeniin? Kutsuin hänet Pohjois-Karjalaan.

 On vaikea kuvitella kuvernöörin mainitsemia kielteisiä kehityspiirteitä, kun edellisenä päivänä juttelin alueen tärkeimmän kaupungin kaduilla paikallisten ihmisten kanssa. Voiko niin mukavat ihmiset hakata vaimojaan ja lapsiaan? Kaupunginjohtajan kuva oli plakaatissa, jossa kehoitettiin käyttämään kondomia ja varoitettiin aidsista. Kyläläiset eivät huoli varoituksista ja alueen keski-ikäisten ja nuorten ihmisten kuolleisuus on melkoinen. Zambesijoen varrella on iso vihreäksi maalattu rakennusryväs, orpokoti. Paljonko siellä on lapsia, kysyn. Oikein paljon, minulle vastataan.

 Hyvin pitkäksi venynyt heimojuhla alkoi kääntyä loppuaan kohti, puheet oli pidetty, tanssit oli tanssittu, tytöt ja naiset olivat pyöritelleet lanteitaan siihen malliin, että yleisö oli lähes pyörryksissä, hiekka lensi ja järjestäjät toivat minullekin ruokalipun: kutsuvieraat siniseen, puhujat valkoiseen telttaan. Arvaisinko mennä syömään, kas siinä pulma. En haluaisi vatsavaivoja, varsinkin kun uskottava sairaala ja lääkäri olivat kaksi kertaa viikossa liikennöivän lentoreitin toisessa päässä. Uteliaisuus kuitenkin voitti; kanankoivet näyttivät ihan kanankoivilta, lihakimpaleet, liekö hippoa vai puffelia, olivat hyvästi kypsytettyjä, muutama ruokalaji tuoksui kalalta.. Kaikki maukasta nälkäiseen suuhun. Juhlakylä oli kuoppaisen ja pahasti pölyävän tien takana, mutta pitkä matka kannatti tehdä.

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö ihmisen alkukoti ole ollut Afrikassa; jotain niin lumoavaa tuossa maanosassa on. No, ei nyt sentään aleta liioittelemaan. Ei ole mitään syytä romantisoida köyhyyttä, tietämättömyyttä, tautisuutta, hyväksikäyttöä, sanalla sanoen surkeaa elämää. Ebolan valtamaat eivät houkuta kulkijaa.

22.6.2014

Saastuttaako politikointi tutkijat?



Kirjoitusta ovat inspiroineet Väinö Voionmaa-teoksen julkistamistilaisuudessa puhuneet opetusministeri Krista Kiuru, kirjailija Sirpa Kähkönen, dosentti Mikko Majander ja professori Arto Mustajoki  sekä ulkoministeri Erkki Tuomiojan kommentit Voionmaa-teoksesta blogissaan ja keskustelut kansanedustaja Päivi Lipposen ja professori Laura Kolben kanssa.


Akateemisten tutkijoiden puoluetoiminta on sadassa vuodessa muokkautunut velvollisuudesta häpeäksi

Yliopistoissa toimivan akateemisen eliitin paikka on muuttunut dramaattisesti kun seurataan vuodesta 1907 lähtien eri yhteiskunnallisten toimijoiden roolien muutoksia parlamentaarisessa suomalaiskansallisessa politiikanteossa. Viimevuosien eduskunnasta, ministerilistoilta ja EU-parlamentaarikkojen joukosta saa turhaan etsiä tiedekarriäärin luoneita edustajia. Vaalien ehdokasasettelujen mukaan yliopistolaisia ei ole näihin kansallisiin edustustehtäviin paljon tarjolla ja vaalitulosten mukaan heitä ei sinne haluta; ei ole vetoa eikä  liioin työntöä. Yhteiskunnallinen työnjako näyttää edenneen huippuunsa, sillä tieteellinen asiantuntijuus ei ole sitä, mitä tämän päivän kansanedustajilta odotetaan. Kokonaan toinen kysymys on, onko Suomen kaltaisella pienellä maalla varaa pitää korkeasti oppinut ammattikunta kokonaan syrjässä politiikanteon arjesta.

Runsaat sata vuotta sitten tilanne oli aivan toinen. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa yliopistoherrat kilpailivat ankarasti parlamenttipaikoista talonpoikien, piikojen ja pappien seassa päästäkseen vaikuttamaan poliittisiin ratkaisuihin ja maan tulevaisuuden suuntaan 1800-lukulaisen nationalisen hengen elähdyttäminä. Parlamenttipaikka oli hyvin tavoiteltu yhtäältä henkilökohtaisen ja viiteryhmän vallan, yhteisöllisen uskottavuuden ja vaikuttavuuden sekä kansallisen velvollisuuden ja kunnian tähden. Näin etenkin suomalaisen puolueen/kokoomuksen piirissä, missä kansanedustaja-professoreiden lukumäärä on ollut kautta aikain kaikkein suurin. Vasemmistoon on ollut paljon vaikeampi rekrytoida yliopistolaisia ensinnäkin siksi, että heitä on ollut tarjolla vähän, toisekseen siksi, että osa työväenaktiiveista on vierastanut yliopistoväkeä yksin jo puolueidentiteettinsä vuoksi. Kaiken kaikkiaan vasemmistoon sitoutuminen näyttää saastuttaneen yliopistolaisia enemmän kuin oikeistoon kuuluminen.

Professori-poliitikkojen kysynnän huippu ajoittui vuosiin 1919-44, mikä kertoo etenkin aikakauden vaikeista poliittisista käänteistä ja asiantuntijuuden elitistisyydestä. Nuoren kansakunnan oli lunastettava raskaan sisäisen ja uhkaavan ulkoisen paineen alla olemassaolon oikeutensa, ja sitä argumentoimaan tarvittiin alojensa huippuja.Toisen maailmansodan jälkeen yliopistoväen osuus eduskunnassa alkoi laskea mitä lähemmäksi 1990-lukua tultiin. Mitä korkeammaksi kansalaisten koulutustaso nousi, sitä todennäköisimmin eduskuntaan tuli valituksi maisteriehdokas ja tohtorit vetäytivät kulisseihin. Samalla politiikanteon julkisen ilmeen ja toimintakulttuurin muutokset sekä koko politiikka-käsitteen moni-ilmeistyminen alkoivat erkaannuttaa tutkijoita puoluepoliittisesta toiminnasta. 

Niin ikään yliopistoinstituution rakenteelliset muutokset, tieteenalojen pirtaloituminen aikaisempaa spesifisimpiin osaamisalueisiin, yhä korkeammat tasovaatimukset, koventunut kilpailu, objektiivisuuden korostaminen, kiristynyt työtahti ja kansainvälistymisen paine ovat vieroittaneet tutkijat politiikan arjesta ja kimmonneet heidät tieteellisiin sfääreihin. Puoluepolitiikan arjesta näyttävät olevan kiinnostuneita pääosin vain alaan erikoistuneet politiikantutkijat. Jos puoluepoliittisesti orientoituneet oppineet on leimattu vähemmän tieteellisiksi ja 'saastuneiksi', ovat eräät poliittisiin liikkeisiin, etenkin etno- ja vähemmistöpolitiikkaan sekä feministiseen ja vihreään politiikkaan julkisesti sitoutuneet tutkijat hyväksytty. Sitoutuminen on voinut jopa edesauttaa yliopistotoimiin pääsyä. Tämä tendenssi on alkanut murtaa asenteita ja raottaa hivenen kaapin ovea myös puoluepoliitikko-tutkijoille.

Vaikka yliopistoissa puhutaan 'yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta' arvona sinänsä, se on toistaiseksi jäänyt osaamiskriteerinä marginaaliin. Ehkä sekin tietotaito tulisi pisteyttää samalla tavalla kuin rahanhankinta, julkaisut ja opetustyö, jotta eristyksiin joutuneet tutkijat saataisiin vedettyä takaisin yhteiskuntavastuullisempaan toimintaan. Tämän toiveenhan ovat viime aikoina esittäneet sekä valtiovalta että Suomalainen Tiedeakatemia. Yliopistoväen paikka yhteiskunnallisessa työnjaossa ja siihen sisältyvä panos-tuotos-suhde kaipaa joka tapauksessa kipeästi avointa keskustelua ja uudelleenarviointia.


Rentouttavaa kirjallista kesälomaa kaikille, lukuvinkkinä Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja.