25.7.2016

Noitia ja partisaaneja: Matkalla Vuoreijan menneisyyteen


Kesä on kotimaan retkeilyn parhainta aikaa, varsinkin kun aurinko paahtaa ja lämpö mahdollistaa väliuinnit sinisiin järviin ja lähteenjäätäviin pohjoisiin jokiin. Tänäkin kesänä tein matkaa Ruijaan, tällä kerralla Varangin niemimaalle reittiä Utsjoki-Vesisaari-Kiberg-Vuoreija-Hamningberg. Ja antoisa reissu se olikin. 

Hamningbergin kahvilan seinässä olevassa kyltissä lukee ”End of Europe. Hamningberg”. Siihen päättyykin kovin kapoiseksi käynyt päätie ja kiviviidakoksi muuttunut maisema ja oli syytäkin kääntyä takaisin. Kuten tunnettua, Hamningberg on autioitunut kalastajayhteisö, josta on tehty kesälomapaikkaa ja turistikohdetta nuorten keski-ikäisten perheiden voimin. Kylästä on tullut kakkoskotien eli kesämökkien yhteisö. Kalatehtaan talo on kokonaan uusittu ja kahvilasta saa  kahvia, maukasta kalasoppaa ja matkamuistoja, kuten T-paitoja ja lippiksiä ”End of the Road”, tien loppu -logolla. Porot kulkevat vapaana vuonon pohjukassa aivan kuin turisteja varten ja aallot lyövät korkealle, ollaanhan armottoman Barentsin meren äärellä. Ei ollut paikkaa missä olisi voinut kastautua mereen, harmi. Kahvilan venekin piti vintturilla nostaa aalloille.
 
Museoituneesta kalastajakylä Hamningbergistä on matkaa jo 1300-luvun alkupuolella rakennettuun linnoitussaari Vuoreijaan eli Vardöhön vain 43 km, mutta koska tie on osin hyvinkin kapea ja kiemurainen, matka kestää pidempään kuin voisi arvata. Kaupunki eli 1700‒1800-luvulla vilkasta pomorikaupan eli Vienanmeren venäläisten ja norjalaisten välisen vuorovaikutuksen aikaa. Aktiivista kanssakäymistä Vuoreijan ja läheisen Kibergin ym. rantakylien väen ja venäläisten kesken oli aina 1910-luvulle saakka, ja osin vielä sen jälkeenkin.

Yksi upeimmista muistomerkeistä, mitä ylipäätään olen nähnyt, on Vuoreijan rannassa sijaitseva Steilneset-muistomerkki. Se on vuosina 1600‒1692 Finnmarkussakin riehuneissa, kirkon organisoimissa noitavainoissa tuomittujen muistoksi rakennettu kaksi-osainen monumentti. Kokonaisuuteen kuuluu kapea ja pitkä, laivaa muistuttava rakennelma, jonka hämärässä, mustaksi maalatun käytävätilan seinissä on kaikkien 91 surmatun nimet ja tuomiotiedot; seinillä on myös pieniä sellin ikkunaa muistuttavia tirkistysaukkoja ja hämyisiä lamppuja. Vaikuttava näkymä.

Noituudesta tuomituista 91 oli naisia 77 ja miehiä 14; heistä oli norjalaisia 4/5, loput alueen saamelaisia. Tuomituista naisista oli valtaosa norjalaisia, 14 miehestä enemmistö oli taas saamelaisia. Iso osa naisista oli naimisissa, muut leskiä ja naimattomia. Kuten muuallakin Euroopassa ja Pohjoismaissa, noitakuulusteluihin liittyi myös kidutuksia: täällä syytettyjä heitettiin mereen ja jos he upposivat, he olivat syyttömiä, jos taas kelluivat, he olivat noitia. Syytetyt (kaikkiaan 135) olivat kotoisin Vesisaaren ja Vuoreijan yhteisöistä tai lähialueiden kylistä. 

Muutama esimerkki tuomituista:

Syytettynä oli muun muassa Räätäli-Kristian, varakas mies, joka omisti mm. 80 taalaria, venevajan, turvetalon ja kolme kalankuivaustelinettä. Häntä syytettiin noituudesta, jota hän oli harjoittanut yhdessä saamelaisen Morten Olsenin kanssa. Kristianin omaisuus tuomittiin kruunulle ja hänet poltettiin paaluun kiinnitettynä 1601 Vuoreijassa. Kaverinsa Morten, jolla oli omaisuutta 27 yksikköä hopeaa, sai myös syytteen, menetti henkensä polttamalla ja omaisuus siirtyi kruunulle.

Vaimoihminen Anne taas heitettiin mereen. Hän ei kuitenkaan hukkunut vaan jäi kohtalokkaasti kellumaan ja poltettiin siitä hyvästä 1610. Tuomion julistamisen myötä puolet hänen ja miehensä omaisuudesta vietiin kuninkaalle. Annen tavoin Siiri Nuutintytär heitettiin mereen, mutta hänkin jäi kellumaan kuin korkki. Osa kidutetuista syytetyistä tunnusti noituneensa, loitsuneensa tai mananneensa kuolemaa ja sairautta lähipiiriinsä kuuluville aikuisille, lapsille tai eläimille, saaneensa paholaisen merkin ruumiiseensa, muuttuneensa korpeiksi tai muiksi eläimiksi, omistavansa noitarummun, oppineensa noitataidot juhannusyönä, osaavansa tehdä vedestä voita, upottaneensa laivoja ja nostattaneensa myrskyjä noitakonsteillaan, seurustelleensa paholaisen kanssa tai juoneensa ja juhlineensa muiden noitien kanssa Vuoreijan lähellä Ballvollenilla tai lentäneensä jouluaattona Bergenin lähellä olevalle Lynderhornin tunturille – kuten Siiri-parka, mikä oli kuolettavan raskauttava todiste noituuden harjoittamisesta. Vaikka tunnustikin tivatun noituuden, ei armahdusta tullut. Siiri poltettiin paaluroviolla 1621 monen muun ’noidan’ tavoin. 

Monumentti-veneen seinämien tummanpuhuva muotokieli viestii yksilöistä, jotka kohtasivat kaikkitietävän herruuden, mielivallan ja taikauskon siivittämän noitavainon. Karu kerronta jatkuu monumentin toisessa osassa, loistavasti rakennetussa mustassa laatikossa, jonka sisäpuolella ulisee haavemaisesti alituisen tuulen voimasta; lyhyt käytävä avaa näkymän lasitettuihin seiniin, joista näkyvät ympäröivät tunturit ja meri. Keskellä tilaa on betoninen kehikko, jonka keskellä on tulta palava puutuoli, katonrajan ovaalit peilit heijastavat ikuista tulta. Kerrassaan upea muistomerkki, niin mainiosti symbolisesti oivallettu ja luontoa mukaillen toteutettu. Menkää kokemaan!

Matkani ei pääty tähän, vaan jatkan kulkuani Kibergiin, kivenheiton päähän merenalaisen tunnelin päässä olevasta Vuoreijasta. Tien mutkasta näkyy jo punainen, kaksikerroksinen koulu. Se on nykyään partisaanimuseo. Kaarran pihaan, jossa on kaksi kivistä muistomerkkiä: toinen venäläisten kiitosmuisto Kibergin partisaaneille, toinen Norjan valtion kiitoksin kirjailtu kivi norjalaisille vastarintaliikkeen uhreille. Että voi olla erilainen käsitys partisaaneista kuin Lapissa ja Itä-Suomen rajaseuduilla. Norjalainen partisaanitoiminta muistuttaa enemmän Ranskan vastarintaliikkeen toimintaa kuin sitä tuhoavaa partisaanitoimintaa, mitä me tunnemme. 

Saksan miehitettyä Norjan lähti Neuvostoliittoon Itä-Varangilta yhteensä noin sata henkilöä pääosin vuosina 1940‒41. Heistä 67 oli Kibergistä. Mukana oli myös suomensukuisia Halvareita ja Heikkilöitä. Poliittinen tausta ja muutenkin vanhastaan läheiset vuorovaikutussuhteet Muurmannin rannikolle olivat omiaan innostamaan lähtöön. Sitä paitsi, Muurmannin rannikko oli houkutellut jo 1800-luvulla norjalais-suomalaista väkeä Kalastajasaarennolle ja itäisemmillekin alueille, muun muassa Uuran kylään. Lähtijöiden pontimena oli myös fasismin vastustus ja haluttomuus alistua natsi-Saksan miehityshallinnon komentoon.

Ensimmäinen norjalaisia käsittävä partisaaniryhmä tuli Varangille syyskuussa 1941 ja se käsitti 13 miestä. Tavallisesti ryhmissä oli kolme sissiä, mukana saattoi olla myös naisia, etenkin radisteina. Viidellätoista ryhmällä oli radiolähettimet ja toiminta ulottui Paatsjoelta Tromssan seuduille. Partisaanit tiedottivat saksalaisista joukoista, asemista ja laivoista. Arvellaan monen saksalaisaluksen päätyneen pohjaan juuri norjalaispartisaanien ilmiantojen perusteella. Koska partisaanit olivat paikkakuntalaisia, he saivat usein apua, ruokaa ja piilopaikkoja paikallisilta siviileiltä.

Pari esimerkkiä partisaanitoimintaan osallistuneista: Kibergiläinen tyttö Bogny Eriksen oli vuonna 1940 vain 15-vuotias, kun hän lähti Neuvostoliittoon perheensä mukana. Siellä hän kouluttautui radistiksi ja toimi Murmanskin partisaaniosastossa joulukuusta 1941 vuoteen 1945. Hän selvisi sodasta ja jäi nähtävästi Neuvostoliittoon. Dagny Loe oli taas 28-vuotias berlevågilainen, joka auttoi partisaaneja näiden iskuissa saksalaiskohteisiin. Saksalaiset pidättivät hänet elokuussa 1943 ja hänet passitettiin pakkotyöhön Saksaan. Hän pääsi todennäköisesti palaamaan sodan jälkeen Norjaan.

Saksalaisia harmitti kovasti sissien toiminta ja he organisoivatkin 1943 operaatio Keskiyön auringon. Sen seurauksena 22 siviiliä tuomittiin kuolemaan, 14 heistä tuli Varangin alueelta. Yksitoista hakattiin hengiltä lähellä Kirkkoniemeä ja noin 40 siviiliä tuomittiin pitkiin vankeusrangaistuksiin.
Sodan päätyttyä norjalaisista partisaaneista vaiettiin. Vasta kylmän sodan päätyttyä uuden (nykyisen) kuninkaan Harald V:n toimesta 1992 valtio pyysi anteeksi ja palautti toiminnassa mukana olleiden kunnian. He saivat muistokivensä ja museonsa. Myös Kirkkoniemen keskustassa on aiheeseen liittyvä patsas: venäläisten Norjan vapauttajien näköispatsas. On kyllä hämmentävää, kuinka erilainen suhtautuminen miehitetyssä Pohjois-Norjassa oli venäläisiin verrattuna suomalaisten asenteisiin.

Niille, jotka ovat kiinnostuneita historiakerronnan monista puolista, tervemenoa Itäiseen Varankiin!

15.6.2016

Ihminenkö muka luonnon herra




Nyt kun luonto alkaa olla kukkeimmillaan, kaupunki jää taakse ja kesämökkiläiset valmistautuvat iloiseen juhannusjuhlintaan, ajatukset vievät laiturin päässä istujan perimmäisten kysymysten ääreen eli ihmisen ja luonnon väliseen suhteeseen. Alkuihmiset saivat taistella henkensä kaupalla luonnon armoilla jokapäiväisestä ravinnostaan, tuulessa ja tuiskussa, petoeläinten ahnaiden katseiden alla, kunnes keksivät aseita ja työvälineitä, organisoituivat klaaneiksi ja heimoiksi ja siirtyivät luolista paremmin puolustettaviin asuinrakennelmiin. Luonnon henget ja maahiset, yksisilmäiset ja noidat hallitsivat kuitenkin pelokasta ihmistä: elämä oli lyhyttä mutta julmaa eloonjäämistaistelua.

Uusien keksintöjen ja maanviljelykseen siirtymisen myötä ihminen sai otteen luonnosta; metsä kaatui ryskyen pelloiksi ja laivoiksi, eläimiä kesytettiin hyötykäyttöön, tavaraa kertyi vaihdettavaksi asti, ja laivat veivät hyödykkeitä yhä kauempana oleville kuluttajille. Väkimäärä kasvoi, heimot järjestäytyivät kansoiksi, kansakunniksi ja valtioiksi, jotka merkitsivät maat ja metsät omikseen aseiden voimin. Rationalisoitunut uskonto-oppi ja tiede hivuttautuivat luonnonuskontojen ohitse. Metsänhenkien aika oli auttamattomasti ohi ja sen myötä luonnon kunnioitus ja pelko.

Viimeistään teollinen vallankumous sai ihmisen uskomaan, että hän oli luonnon herra, oikeutettu hyödyntämään kahlittua palvelijaansa, luontoa ja sen rikkauksia. Alkoi ennen näkemätön ja hyvinvoinnin kasvun nimissä toteutettu luonnonvarojen hyväksikäyttö ja saastuttamisen aika, jota jatkui kiihtyen lähes parisataa vuotta.

Valistuneella 1960-luvulla havahduttiin vihdoin karuun todellisuuteen; luonnonympäristön paikoin hyvinkin heikkoon tilaan. Amerikkalaisen Rachel Carsonin kasvinsuojelumyrkkyjen vastainen kirja Äänetön kevät (Silent Spring 1962) osui monen yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijänkin käsiin. Sittemmin on sanottu, että teos ponnistutti ympäristöliikkeet entistä laajempaan toimintaan eri puolilla maailmaa. 

Niinpä 1980-luvulla ei riittänyt enää satavuotisen perinnön omaava kansallispuistojen ja suojelualueiden perustaminen tai hakkuurajoitukset vaan vaadittiin kokonaisvaltaisempaa kestävää kehitystä. Luonnon monimuotoisuus, bioversiteetti, ja vähemmän saastuttavat uudet energiamuodot nousivat puheiden keskiöön. Yliopistot alkoivat opettaa ympäristötietoisuutta ja aihealuetta käsitteleviä väitöskirjoja alkoi ilmestyä Suomenkin korkeakouluista, ja mikä olennaisinta, uudenlainen tietoisuus luonnonympäristöstä vuoti peruskouluihin asti. 

Nyt kun miettii tuota ihmisen ja luonnon pitkää yhteiseloa sinisenä hohtavan Natura-järven rannalla, minusta tuntuu, että luonto kyllä korjaa (ainakin osan) ihmisen tekemistä tuhoista, jos sille annetaan vain mahdollisuus. Niin vahvana ja jykevänä luonto, kasvit ja eläimistö, heräävät eloon joka kevät ihailtavaksemme ja ihmeteltäväksemme, ja niin heikko ja mitätön yksittäinen ihminen lyhyine elämäntaipaleineen sen rinnalla on. 

Näillä mietteillä toivotan kaikille aurinkoista ja rentouttavaa kesälomakautta!


3.6.2016

Ilmiantajia ja urkkijoita




Suomalaiset kertoivat menneinä vuosina mielellään tarinoita stalinistisen neuvostoajan kammottavasta systeemistä, missä työyhteisöissä toimi ilmiantajia ja urkkijoita, jotka syöttivät puolitotuuksia ja sepitettyjä syytöksiä ja epäilyjä pikkupomoilleen. Panettelun kohde joutui työstämään tekemättömistä virheistään raportteja ja selvityksiä, jotka siirtyivät pikkupomolta vähän ylemmälle hierarkian tasolla ja lopulta viskaalille, jolla oli valta tuomita viaton, leiman otsaansa saanut kohde leirille tai suoraan kuopan pohjalle. Useimmiten kohde haettiin kotoaan yöaikaan kesken levottoman unen.

Toisinaan jopa oma lapsi, puoliso tai niin sanottu ystävä syyllistyi oman edun tavoittelussaan, naiiviuttaan tai nahkansa pelastamiseksi ilmiantamiseen. Perätön ilmianto oli tuolloin ja yhä nytkin, demokraattisemmissakin systeemeissä, lähes aina kielteistä, pahan toivomista, mustamaalaamista ja oman aseman parantamiseen tähtäävää toimintaa, lähipomojen nuoleskelua, sanalla sanoen itsekästä ja moraalitonta toimintaa. Siksi väärä ilmianto on aina oire jostakin isommasta ongelmasta.

Luin äskettäin tietokirjaa, jossa esitettiin toiseen maailmansotaan liittyvä tulkinta, että toista vahingoittavalla toiminnalla, kiduttamisella ja tappamisella on evolutionistiset, jopa sosiaalidarwinilaiset syynsä. Sen mukaan on ihmisten, eläinten tavoin, selviytyäkseen kovassa kilvassa syötävä toisiaan, epäinhimillistettävä vihollinen, tuhottava hänet ja lyötävä kilpailijaa lamaannuttavasti lujaa ajatuksella ’vahvin voittakoon ja heikoin sortukoon’. Ja että tämä olisi perimmäinen selittävä tekijä sille, miksi ihmiset tekevät ja toivovat pahaa toisilleen. Herää kysymys, eikö nykyihminen todellakaan ole kehittynyt sitten neandertalilaisen, joka hävisi jo noin 30.000 vuotta sitten. Onko kaikki tämä kultivoitu käytös, tietoisuus ja oppineisuus vain pintaa.

Näyttää siltä, että ihmisen pahuutta on jälleen alettu selittää evolutionismilla; sehän on sillä tavalla helppo ja mustavalkoinen selitys, ettei näkemyksen mukaan ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä syvällä ihmisen sisällä uinuva pahuus ja julmuus ja selittää pahat puheet siitä johtuvaksi. Liian köykäinen selitysmalli, joka vapauttaa ilmiantajat vastuustaan. Ilmiantaja luulee pysyvänsä tuntemattomana ja turvassa vähättelemällä pientä juoruiluaan ikään kuin se poistaisi leiman kohteen otsasta. Tosiasiallisesti ilmiantaja leimaa myös itsensä, sen osoittavat jo monet historian tarinat. Ne syyt ja polut, jotka veivät viattoman kansalaisen leirille tai muihin ongelmatilanteisiin, selviävät aina.

Esimerkiksi suotuisina poliittisina kausina ja kylmän sodan päätyttyä rehabilitoitiin kymmenet tuhannet syytetyt ja syyttömänä tuomitut. Jopa sisällissotien sekavissa tilanteissa kipeitä ja salattuja tekoja tehneet on historiantutkimuksen keinoin pystytty identifioimaan. Panettelun kohteeksi joutuneiden asema on joka tapauksessa aina heikko. Järkyttävintä lienee se, että menneisyydessä useimmat mestauksiin ja teloituksiin johtaneet syytökset saivat alkunsa viattoman oloisista vihjauksista, kateellisen tai kaunaisen työtoverin tai muun lähipiirin ihmisen väärästä ilmiannosta. Nykyajan kovien arvojen maailmassa ilmianto voi vaarantaa uhrin asemaa työyhteisössään, johtaa kiusaamiseen, vähättelyyn tai jopa potkuihin. Tämän takia on tärkeää puhkoa menneisyyden mätäpaiseiden lisäksi myös nykyisiä. Jos pakenemme kaikki keinot hyväksyvän evolutionistisen selitysmallin taakse, työ- ja muiden yhteisöjen sisäinen tervehdyttäminen ei onnistu.